lauantai, 27. lokakuu 2018

Pelkkää pahaa

Olet halpa, olet röyhkeä, olet itsekkäin ja itsekeskeisin tapaamani yksilö. Yrität luoda itsellesi jalustaa kaivamalla maata toisten jalkojen alta keskenkasvuisen kakaran lailla. Joko sinulle ei ole koskaan opetettu käytöstapoja tai, vielä surullisempaa, olet päättänyt olla noudattamatta niitä. Oikuttelet lapsen tavoin jos toisen ihmisen mielipide riitelee omasi kanssa ja jatkat sitä niin kauan kunnes muut luovuttavat ja voit kokea olevasi voittaja. Testaat ihmisten kiintymyksen tasoa dramaattisilla kohtauksilla kuluttaen turhaan toisten voimavaroja. Olet välinpitämätön kehittymään ja oppimaan ja ennemmin mätänet tyytyväisenä television roskaohjelmien ääreen kuin pyritkään muuttamaan itseäsi. Pidät liian tiukasti kiinni ja kuvittelet omistavasi toiset ihmiset. Oikeutat lapsellisen käytöksesi milloin milläkin mitättömän pienellä hankaluudella, jollaiseen ihmiset yleensä suhtautuvat lähinnä olankohautuksella. Viljelet sisäpiirivitsejä ja yrität luoda minulle mielikuvan omasta ulkopuolisuudestani ilmeisesti ymmärtämättä sitä, että jos joku niin olet sitä nykyään itse. Koet oikeudeksesi kommentoida, tuomita ja pilkata muiden valintoja ja mieltymyksiä huolimatta siitä, etteivät ne vaikuta sinun elämääsi millään tapaa.


Halveksin sinua äärettömän paljon ja toivon lähinnä sitä, ettei elämä olisi koskaan ajanut meitä kohtaamaan toisiamme, mutta hymyilen tavatessamme, koska meidät yhdistävä henkilö ei ole syypää käytökseesi. Keskustelen kanssasi kuin minua kiinnostaisi asiasi siksi, koska en anna sinulle sitä iloa, että aloittaisin mykkäkoulun. Olen sinulle äärettömän mukava ja nautin siitä ilmeestä, joka kasvoillasi vilahtaa aina toisinaan kun huomaat muiden keskittyvän enemmän johonkin muuhun kuin sinuun. Jos päätös olisi vain minun, sulkisin sinut tällä sekunnilla pois elämästäni niin, ettet enää koskaan vaikuttaisi siihen millään tapaa eikä minun koskaan enää tarvitsisi nähdä naamaasi tai kuulla nimeäsi, koska ne saavat minut voimaan fyysisesti pahoin joka ikinen kerta. 


Minä olen nyt se aikuismaisempi, vaikka mieleni tekisi huutaa ja sylkeä naamallesi kaikki se viha, joka sisälläni sinua kohtaan on muodostunut. On tämä kyllä helvetin vaikeaa. Joka ikinen päivä. Vihaan sitä, miten yrität testata tärkeyttäsi ja määrittää arvoasi minulle tärkeän ihmissuhteen kustannuksella. Vihaan sitä, miten olet päässyt ihoni alle. Sinä typerä, helppo ja sisältä mätä huora. En toivo ihmisille pahaa, mutta sinä olet yksi niistä harvoista joille en toivo mitään hyvää tähän elämään. Toivottavasti näet itsesi jonakin päivänä tekojesi valossa ja opit häpeämään.

tiistai, 18. syyskuu 2018

Anteeksiantamisen monisyisyys

On hassua, miten jonkun ihmisen suusta yllättäen tulevaa kehua ei osaa ottaa vastaan, kun on tottunut ko. henkilön taholta pelkkään kritiikkiin ja vähättelyyn. Miettii, mitä se mahtaa haluta ja mikä vitsi tähän nyt on piilotettu. Voihan se toki olla, että kyseinen tyyppi on vihdoin mennyt itseensä ja päättänyt muuttaa pinttyneitä toimintatapojaan, mutta hirveän hankalaa siihen on uskoa.

Yhtäkkiä 27 vuoden jälkeen ”vittumainen asennevammani” onkin kadonnut ja tilalle tullut ”ihailtava asenne, jolla pääsee pitkälle ja josta olla kateellinen” ja sen sijaan että olisin edelleen ”typerä ämmä, jota saa hävetä” olenkin ”todella viisas nainen”. Miten siihen kuuluisi suhtautua, kun ei koskaan ole saanut mitään selitystä aiemmalle käytökselle saati tälle yhtäkkiselle suunnanmuutokselle? En ole niin paljoa muuttunut, että olisin antanut syyn vaihtaa näin radikaalisti ääripäästä toiseen.

Olen kokenut pääosin päässeeni yli lapsuudesta kumpuavasta katkeruudesta ja oppineeni suodattamaan suurimman osan siitä negatiivisuudesta, joka vyöryy päälle aina kyseisen ihmisen kanssa keskustellessani. Vaan mahtaako kuitenkaan olla näin, kun nyt koen tarvetta olla piittaamatta kehuista ja selitän ne vain vanhuuden ja muistisairauden aiheuttamalla pään pehmentymisellä ja yksinjäämisen pelosta johtuvalla mielistelyllä. En tahdo tai osaa enää ottaa niitä kauniitakaan sanoja vastaan. Sen sijaan, että olisin tämän henkilön kohdalla luonut mestarillisen suodattimen, olenkin tainnut muodostaa niin kestävän suojakuplan, ettei sen läpi pääse edes ne positiiviset asiat. Ei sellainen suoja synny anteeksiannosta tai välinpitämättömyydestä vaan kaunasta, pelosta ja päivittäisestä varuillaanolosta. Kyllä ihminen osaa hyvin huijata itseään.

Vaikka uskonkin siihen, että ihmiset voivat halutessaan muuttua paremmiksi versioiksi itsestään, mun on ollut mahdotonta edes ajatella sitä, että tämä tyyppi pystyisi siihen. Vaikka yleensä tahdon antaa ihmisille uuden mahdollisuuden, en tahtoisi antaa sitä nyt. Toiminko omaa moraaliani vastaan, jos en osaa nyt antaa anteeksi ja katsoa toistuvien laiminlyöntien ja kriittisimmässä kehitysvaiheessa olevaa persoonaani rikkovien sanojen ja tekojen ohi niin, että antaisin toisen todistaa mahdollisen halunsa muutokseen? Onko väärin toista ihmistä kohtaan, oli tämä käyttäytynyt miten tahansa, olla niin vankkumaton, että sokeasti tuomitsee nykyhetkessäkin aiempien, toisiin kohdistuneiden rikkomusten perusteella?

Tahtoisin sanoa ei. Onko yksilön velvollisuus kuitenkaan aina antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä? Jos annan anteeksi, tarkoittaako se sitä, että minua saa jatkossakin kohdella miten vain? Tarkoittaako anteeksianto näin pitkän ajan jälkeen sitä, että tekijä on kärsinyt tuomionsa tai hyvittänyt tekonsa vai sitä, että teot vanhenevat tietyn ajan kuluttua, jolloin toista ei voi enää pitää niistä tilivelvollisena? Onko toisia kohtaan tehty paha muka aina hyvitettävissä? Vai kuuluuko ihmisen lopun ikäänsä kestää kaikkien tekojensa seuraukset? Ei sekään oikeudelta kuulosta. Kuka meistä ei olisi tehnyt virheitä?

Mieleni tekisi kuitenkin pitää kyseinen henkilö edelleen etäällä huolimatta siitä, miten pahoillaan hän saattaa olla tai olla olematta: menneisyydestä puhumme harvoin, enkä ole koskaan kuullut anteeksipyyntöä. Ei kai anteeksiantokaan ole silloin tarpeellinen. Toisaalta jos kannan alitajunnassani kaunaa, enkö silloin tee hallaa vain itselleni? Se toinen ihminen ei kuitenkaan saa tai maksa katkeruudestani yhtään mitään ja itse olen ainoa, johon se vaikuttaa. Pitäisikö minun siis oman itseni vuoksi osata päästää henkisellä tasolla irti niistä kokemuksista, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että toinen nollaa silmissäni karmisen tasapainonsa.

Vaikka miten paasaankin siitä, ettei verisukulaisuus velvoita ihmistä mihinkään, on äärettömän vaikeaa kaikista negatiivisista kokemuksista ja sanoista, peloista ja kivuista huolimatta tehdä lopullinen pesäero ihmiseen, jota olen kutsunut äidiksi. Olen pahoillani vain siitä, että koet minun pilanneen elämäsi, etkä näe tarpeeksi selvästi huomataksesi omien tekojesi seurauksia.

perjantai, 7. syyskuu 2018

Kroonistunut itsesääli

Olen tähän mennessä ollut viisi kuukautta sairaslomalla. Viisi pitkää kuukautta olen jokaisena aamuna herännyt toiveeseen, että olisi jo se päivä kun voin paremmin ja pystyisin palaamaan töihin. Jo kohta vuoden olen odottanut sitä hetkeä, kun vihdoin pystyn taas tekemään arkiaskareet normaalisti. Iloitsisin suunnattomasti, jos voisin tyhjentää pyykkikoneen vaivattomasti. Miten mukavaa olisikaan pystyä käyttämään tiskikonetta. Tai kävellä minä tahansa hetkenä lähikauppaan, ilman että sielläkään tarvitsisi hävetä, kun ei saa otettua ylimmältä tai alimmilta hyllyiltä tavaraa ja ainoa tapa, jolla pystyn kiertämään koko kaupan, on käyttämällä kärryä tukena. Autoilijat eivät soittaisi minulle torvea, kun olen suojatietä ylittäessäni hidas ja voisin ottaa vaikka muutaman hyppyaskeleen nopeuttaakseni kulkua.


Ylpeyteni on kokenut äärimmäisen suuren kolauksen tämän sairastelun aikana. En ole tottunut olemaan näin heikko ja avuton. Siinä missä puoli vuotta sitten oli vaikeaa myöntää muille, ettei kaikki ole hyvin, on vielä vaikeampaa myöntää nyt itselleen, ettei vielä näinkään pitkän ajan jälkeen pärjää kunnolla edes kotona ollessaan. Olen joutunut pyytämään apua mitättömän pieniinkin asioihin, enkä usko pitkään aikaan toipuvani siitä, että mieheni on joutunut kymmeniä kertoja lähes kantamaan minut ylös portaita tai siitä, että joinain päivinä hän on auttanut minua laittamaan kengät jalkaani, kun en ole itse edes siihen pystynyt. Tunnen oloni niin vanhaksi ja vaikeaksi.


Muutamat viimeiset viikot ovat taas olleet haastavia. En ole pystynyt kuin parina päivänä poistumaan kotoa, enkä ilman apua pääse kuin parinsadan metrin päähän. Olen oman kotini vanki. Viisi kuukautta olen tuijottanut näitä samoja seiniä. Päiväni ovat niin samankaltaisia keskenään, etten toisinaan ole edes varma mitä kuukautta eletään. Herään joka aamu samaan päivään ja toisistaan ne eroavat vain kalenterissa vaihtuvilla numeroilla. Siinä missä en pysty tekemään juuri mitään, en nykyään edes oikein osaakaan. En tiedä onko syyttäminen ennemmin turtumista elämän sisällöttömyyteen vai vahvaa kipulääkekombinaatiota, mutta tuntuu kuin takaraivooni olisi kairattu reikä, josta järkeni valuu hiljalleen lattialle. 


On äärettömän pelottavaa huomata, ettei oma pää toimi enää entiseen tapaansa. Lukiessani uutisia, katsoessani dokumentteja tai keskustellessani mistä tahansa aiheesta, saatan yhtäkkiä huomata, etten enää muista asiaa, jonka muistan tietäväni. Aivan kuin se tieto olisi vain pyyhitty mielestäni kuin lyijykynä ja tilalla olisi pelkkä haalea jälki siitä, missä ennen oli tekstiä. Olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt keksiä aivotyötä näihin pitkiin päiviin, mutta keskittymiskykyni on tätä nykyä suunnattoman huono. En tahdo menettää päätäni. Se on ainoa asia, mitä minulla on koskaan ollut antaa.


Näen jatkuvasti ihmisten ilouutisia saaduista ylennyksistä, uusista työpaikoista, saavutetuista elämäntavotteista ja mitä kukakin nyt pitääkään itselleen tärkeänä. Samaan aikaan kun olen iloinen heidän puolestaan, olen myös alkanut katkeroitua, kun en itse pysty tekemään juuri mitään. En pidä tästä katkeruuden tunteesta, koska se tekee minusta sellaisen ihmisen, joka en halua olla. Lisäksi katkeruus imee energiaa ihan järjettömän paljon. Vaikka kuinka olen yrittänyt pitää yllä hyvää fiilistä ja keskittyä positiivisiin asioihin, olen kuitenkin alkanut olla vihainen koko maailmalle ja kaikelle siihen liittyvälle. Taistelen päivittäin sitä pientä ääntä vastaan, joka huutaa korvaani ”miksi juuri minä”. Olen ollut tolkuttoman kateellinen jopa siitä, että näin jonkun käyneen sienestämässä. Ei tässä ole enää järkeä. En tahdo olla sellainen ihminen, joka ei itsekeskeisyydeltään ja -sääliltään pysty olemaan onnellinen muiden puolesta.


Tunnen syrjäytyneeni joka ikisellä elämän osa-alueella. Töihin on tilalleni otettu joku muu. Näen harvoin ketään, koska en pysty poistumaan kotoa kuin hyvinä päivinä ja pystyn helposti yhden käden sormilla laskemaan ne kaverit, jotka ovat tulleet luokseni käymään tänä aikana. Parisuhteeni on kärsinyt ja mieheni joutuu työssäkäyntinsä ohella vastaamaan suurimmasta osasta kotitöitä. Elän jatkuvassa syyllisyydentuskassa, kun katson miten väsynyt hän jatkuvasti on joutuessaan pyörittämään yksin tätä taloutta. Pelkään, että hän kyllästyy tähän aikuisen ihmisen holhoamiseen ja hoitamiseen, kun eläisi huomattavasti helpommin yksinään. Pelkään jääväni yksin ja pelkään, että minut unohdetaan. Että minulla ei parannuttuani olisi enää mitään hyötyarvoa.


Krooninen kipu ei pue minua. Se tekee minusta vihaisen, kaunaisen, pelokkaan, ahdistuneen ja pahimmillaan jopa ilkeän. Kipu on tuhotessaan täysin ylpeyteni ja itsetuntoni muuttanut minut myös henkisesti suunnattoman rumaksi.

tiistai, 14. elokuu 2018

Aika karkaa

Tällä penkillä olen istunut jo kauan ja seurannut aikaa. Tässä minä istuin jo silloin, kun silmut puhkesivat oksistoihin räjähdyksen lailla ja linnunpoikaset alkoivat visertää. Olin tässä, kun piha loisti keltaisena voikukista ja keräsin niiden höyhenmäisiä siemeniä hiuksiini. En ollut noussut vielä silloinkaan, kun ensimmäinen lehti karkasi vaahterapuun otteesta ja tuuli tanssitti sen oranssinpunaisena ikkunalaudalle. Metsän tuoksuisessa sateessa olen nostanut tummansävyisen sadevarjon ylleni ja kirpeässä aamussa ravistellut sen päältä ensilumen.


Tällä penkillä olen haistanut pakkasen ja jättänyt sormieni päillä sulia jälkiä huurteeseen, kunnes purot ovat virranneet vettä ja kaarnalaivoja. Näin ensimmäisen leskenlehden ja vaaleanpunaisena loistavan kesäyön auringonlaskun. Seurasin ketunpoikasten leikkiä pudonneiden lehtien seassa. Laskin erilaisia lumihiutaleita. Viereeni muodostui uusi joki kevättulvan seurauksena, sen päällä on luistinrata. Kirkonkellot soivat häitä ja kaduilta lakaistaan hiekkaa. Mustarastaat konsertoivat pihapuussa ja salama lyö pimeään lyhtypylvääseen, kun maa on sinisenään mustikoista. Merenpinta on laskenut ja vuoret hioutuneet kanjoneiksi. Ja tässä minä istun. 


Tällä penkillä aika ei seuraa minua vaan minä seuraan sitä. Eikä se ole valinta, koska jalkani ovat ruosteessa.

sunnuntai, 12. elokuu 2018

Kirjoitushaaste: Roudanpurema

Päätin tarttua haasteeseen, jonka löysin Haastavaa kirjoittamista -blogista (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com). Haasteena oli seuraava: ”Muuta joku oma muistosi niin, että kerrot sen jonkun toisen paikalla olleen näkökulmaan.”

 

—-

 

Päätimme jäädä perjantaina viimeisen tunnin jälkeen tekemään ryhmätyötä koulun tiloihin, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen luokse kokoontuisimme vapaa-ajallemme sitä jatkamaan. Ulkona pyrytti lunta niin sankasti, etten ulos katsoessani nähnyt pellon toisella puolen sijaitsevaa kotiani. Alemmilla luokilla olevat lapset kiljuivat ikkunan takana laskiessaan pulkalla koulun mäkeä ja häiritsivät keskittymistä. Siitä huolimatta saimme kuitenkin kahden tunnin aikana paljon aikaiseksi ja hyvä niin, sillä esitelmä oli tarkoitus pitää jo ensi viikolla.

 

Tehdessäni lähtöä varmistin moneen otteeseen huivin olevan tiukasti kaulani ympärillä; harva asia nimittäin on niin kammottava kuin valuva lumihiutale niskassa. Kiitin onneani siitä, ettei minulla ollut kuin parin minuutin mittainen kotimatka. Viivi joutui nimittäin kävelemään tuiskussa jopa puoli tuntia! Vihaisin äitiäni, jos joutuisimme muuttamaan niin kauas, että koulumatkastani tulisi yhtä pitkä.

 

Astuessani ulos tajusin, että lunta satoi vielä kovemmin kuin olin sisätiloista käsin ymmärtänytkään, ellei myrsky sitten ollut yltynyt. Tuuli kohisi piponkin läpi korvissani niin kovaa, etten kuullut luokkakavereiden moikkauksia lähtiessämme koulun pihalta kukin omaan suuntaamme. Kävelin kiireellä kotia kohti, ei olisi nimittäin kauaa aikaa pakata tavaroita viikonloppua varten, ennen kuin isä tulisi hakemaan.

 

Päästessäni rivitalomme parkkipaikalle, huomasin ulko-ovemme edessä epämääräisen möykyn. Lähemmäs käveltyäni tajusin sen olevan kolme vuotta nuorempi siskoni Milla, joka oli käpertynyt keräksi ulko-oven ja varaston seinän väliseen nurkkaan. Olin epäillytkin, ettei hänen älynlahjoissaan ollut kehumista, mutta en uskonut hänenkään olevan niin typerä, että makaisi tällaisella säällä hangessa. Juuri kun olin kysymässä, mitä hän oli tekemässä, Milla nosti päänsä ja katsoi minua itkuisin silmin, naama pakkassäästä punoittuneena.

 

”Missä sä oikein olet ollut?”, Milla parahti.

 

”Mitä se sulle oikein kuuluu. Miks sä siinä makaat?”, tuhahdin ärsyyntyneenä.

 

Milla käänsi katseensa maahan ja nieleskeli itkua. ”Mä unohdin avaimet kotiin.”

 

”Etkä sit hakenut vara-avainta?”

 

”En mä tiedä kenellä se on!” Millan naama rutistui mutruun ja näytti kuin itku alkaisi taas.

 

Tunsin raivon nousevan pintaan. Aina Millan perään joutui katsomaan ja ongelmatilanteissa hän vain alkoi itkeä, eikä edes yrittänyt ratkaista asiaa. Olin niin kyllästynyt olemaan lapsenvahti. Kyllä yhdeksänvuotiaan kuuluisi jo pärjätä itsekseenkin.

 

”No isännöitsijällä, tyhmä! Tuolla viimeisessä asunnossa”, ärähdin ja osoitin talon päätyä kohti. ”Kyllä sun edes se olis pitänyt tietää!”

 

Minulla ei ollut aikaa jäädä vääntämään asiasta, joten kävelin kohti ovea avaimet kädessä. Milla nousi täristen ylös maasta ja pyysi minua kiirehtimään, koska paleli niin paljon. Hoputtaminen oli minulle viimeinen niitti: tönäisin Millan kumoon lumihankeen, avasin nopeasti oven ja pamautin sen kiinni ennen kuin Milla ehti nousta ylös. Ei mennyt kauaakaan kun ovea alettiin takoa nyrkeillä ja ovikelloa pimpottaa aivan kuin se olisi jokin lelu. Onneksi äiti oli joka pääsiäinen ja pyhäinpäivä näyttänyt karkinkerjääjiä vältellessään miten ovikellosta saa johdon irti niin, ettei se pidä enää ääntä.

 

Kuulin oven läpi Millan huudot, kuinka tämä aneli minua avaamaan, miten kylmä hänellä muka oli vaikka olikin pukeutunut toppavaatteisiin ja miten hän on odottanut tunteja ulkona. Ihan kuin se olisi minun syyni.

 

”Ehkä sä vitun kakara et enää unohda avainta! Ei oo mun homma availla sulle ovia!”, huusin takaisin.

 

Päätin tehdä läksyt, ennen kuin päästäisin Millan sisälle. Tekisi hänelle hyvää odottaa hetki ulkona, ehkä hän myös silloin oppisi jotain. Ovelta kuului vielä jonkin aikaa satunnaisia kolauksia ja lopulta nekin loppuivat. Kun sain viimeisenkin tehtävän valmiiksi, asetin kirjat ja penaalin tarkasti reppuuni maanantaita varten.

 

Astelin varovasti ulko-ovelle ja kuuntelin, mutta Millasta ei päässyt ääntäkään. Olin löytänyt hänen avaimensa eteisen pöydältä ja puristin sitä tiukasti nyrkissäni. Raotin ovea hieman ja kysyin, halusiko hän tulla sisälle. Tuulen huminan seasta kuului hiljaa myöntävä vastaus. Riuhtaisin oven selälleen ja paiskasin Millan avaimen nyt jo melko paksuksi muodostuneeseen lumihankeen.

 

”No tuu sit ku löydät ton!”, huudahdin voitonriemuisena. Pieni näpäytys tekisi vielä tarvittavan vaikutuksen, jotta Milla oppisi olemaan nöyrempi. Suljin jälleen oven ja jäin odottamaan. Sumennetun lasin läpi näin liikettä pihalla ja noin vartin odottelun jälkeen vihdoin askeleiden äänen ihan oven edestä. Tartuin tiukasti kahvaan ja samalla kun Milla aukaisi oven, vedin sen takaisin kiinni. 

 

”Älä, päästä irti!”, kuului epätoivoinen parku oven ulkopuolelta.

 

”Heti kun pyydät anteeksi”, vastasin. En päästäisi tuota pikkuhirviötä näin helpolla.

 

”Anteeksi, että unohdin avaimet”, Milla itki ääni paksuna ja säröilevänä.

 

”Ei sitä! Pyydä anteeksi et oot noin vitun tyhmä ja ärsyttävä kakara!”, huusin kun kiskoimme kumpikin eri puolilta ovenkahvasta.

 

Milla repi ja riuhtoi ovea yllättävän voimakkaasti siihen nähden, että hän oli minusta niin paljon nuorempi, mutta sain kuitenkin pidettyä kiinni. Lopulta kahvassa roikkuessaan siskoni ulvoi kovalla äänellä: ”Anteeksi, että oon tyhmä ja ärsyttävä kakara!”

 

”Vitun tyhmä ja ärsyttävä!”, ärähdin ja päästin yllättäen kahvasta irti. Milla lensi selälleen maahan eikä noussut heti. Lopulta hän kääntyi kyljelleen kankean näköisenä ja sai itsensä ylös.

 

”Vauhtia nyt, ettei kaikki lämpö karkaa”, hoputin. Milla nosti lumen peittämän reppunsa maasta ja astui ovelle päin.

 

”Et sä nyt tollasena tuu sisälle, ku sit on kaikki paikat ihan märkänä ja lattiat piloilla! Putsaa noi lumet ennen ku tuut”, sanoin ja osoitin Millan vaatteita, jotka olivat märkiä ja lumisia. Milla teki nöyrästi työtä käskettyä, minkä jälkeen hän kääntyi minuun päin ja kysyi: ”Joko saan tulla sisälle? Mun on niin kylmä.”

 

Katsoin Millaa ja tämän kirkuvan punaisia kasvoja ja kämmeniä. Huulet olivat sinertävät, mutta kyllä se menisi ohi. Mitään sanomatta kävelin pois ovelta ja menin olohuoneeseen. MTV:ltä tuli musiikkivideoita ja käperryin isomman sohvan nurkkaan katselemaan niitä, vaikka olinkin suurimman osan nähnyt jo aiemmin.

 

Kuulin eteisestä nyyhkytystä ja vaatteiden kahinaa, minkä jälkeen kylpyhuoneen ovi sulkeutui ja suihku väännettiin päälle. Millalla oli ärsyttävä tyyli olla kauhean dramaattinen aina, kun jotain pientäkin sattui. Ollessamme nuorempia hän kaatui penkiltä ja löi päänsä pöydänreunaan, mutta koska hän itki kovempaa kuin minä aikoinani vastaavassa tilanteessa, hän sai tietysti enemmän huomiota. Sain minäkin varmaan silloin aivotärähdyksen, nimittäin päässäni oli hirveän kipeä kuhmu ja siitä tuli verta, joten ainakin luulisin sen olleen aivotärähdys. Eivät kaikki silti alkaneet minua lelliä ja selvisin ihan hyvin.

 

Kahden videon jälkeen suihku on edelleen päällä, joten menen hakkaamaan ovea.

 

”Pistä se suihku jo pois, sä käytät kaiken lämpimän veden!”, huudan.

 

Kuulen veden kohinan ja oven läpi Millan äänen sanovan: ”Mun on vieläkin kauhean kylmä.”

 

Sama levy tuntui jälleen jämähtäneen paikoilleen, miten paljon tämä taas alkoi käydä hermoilleni. Kylpyhuoneen lukko ei toiminut, koska meillä ei ollut lupaa käyttää sitä, joten avasin oven ja kysyin Millalta: ”Pistätkö sä sen pois vai tuunko mä pistämään?” 

 

Milla näytti hätääntyneeltä ja pyysi vielä pientä hetkeä lisää. Astelin lähemmäs, käänsin suihkun hanan kiinni ja otin Millan hiuksista tiukan otteen. Sen ainakin tiesin tehoavan, se tehosi meihin kaikkiin kunhan se teki tarpeeksi kipeää. Aloin vetää Millaa hiuksista kiinni pitäen pois kylpyhuoneesta, koska tämä ei muuten liikahtanut, tulkitsi vain ylidramaattisesti viluntunnettaan: kukaan ei varmasti oikeasti tärise niin paljoa, vaikka olisi kuinka kylmissään. Liioiteltua tärinää säestivät vikinä ja valitus, miten häntä nyt niin kovasti sattuu. Hiukset ovat vahvoja eikä niihin nyt niin helposti sattunut, kyllä minä kokemuksesta tiesin.

 

Päästettyäni kylpyhuoneen ulkopuolella Millasta irti, hän purskahti itkuun ja juoksi nuorimman siskomme kanssa jakamaansa makuuhuoneeseen. Kävin hetken päästä kurkistamassa ovella ja näin, että Milla oli pukenut päälleen kaikki löytämänsä paksut paidat sekä makasi nyt sängyssä neljän peiton alla. Silti hän kehtasi edelleen valittaa siitä, ettei lämpene millään. Kasvot olivat edelleen punaiset, mutta se saattoi johtua myös kuumasta suihkusta.

 

Sain juuri pakattua viikonlopun aikana tarvitsemani tavarat, kun oveen koputettiin jälleen. Kurkistin ikkunasta ja näin isän seisoskelevan pihalla toinen käsi housujen taskussa toisen pidellessä piippua suupielessä. Hyppelehdin ovelle ja avasin sen hypäten isäni kaulaan roikkumaan. Hän nosti minut ilmaan ja kysyi, olemmeko valmiit lähtemään. Sanoin että itse olen, mutta Millasta en vielä tiedä. Isä sanoi odottavansa sen aikaa, että saa poltettua meneillään olevan piipullisen loppuun.

 

Milla ei luonnollisesti ollut pakannut vielä mitään. Kuten aiemmin jo sanoin, häntä pitäisi muka auttaa aivan kaikessa. Kuultuaan keskustelumme ovensuussa hän heitteli nyt kiireellä vaatteita reppuunsa, josta oli tyhjentänyt koulutarvikkeet epäjärjestelmälliseen kasaan petaamattomalle sängylleen. Minä puin siinä vaiheessa jo ulkovaatteita päälleni. 

 

Astuessani kenkäeteiseen Milla kiirehti paikalle ja kysyi, mitkä kengät voisi laittaa, kun talvikengät ovat vieläkin ihan märät. Tiuskaisin, etten tiedä eikä kiinnosta ja menin jo valmiiksi ulos. Hetken kuluttua Milla liittyi seuraamme ja näin, että hänen jaloissaan olivat ne samat märät talvikengät kuin päivälläkin, kuten myös sama takki ja ulkohousut. Ei meillä toki kovin monia vaihtoehtoja ollutkaan, mutta se oli silti todella epäsiistin näköistä ja koko auto kastuisi.

 

Isä pörrötti Millan pipon peittämää päätä ja kysyi, onko kaikki hyvin.

 

”On kauheen kylmä”, Milla vastasi ääni täristen.

 

”No höh, mikäs sulla on? Et kai oo tulossa kipeeksi?”, isä kysyi katsoen Millaa kulmat kurtussa.

 

”En tiiä, ehkä”, Milla mumisi katse käännettynä pois isästä. Hän vilkaisi minua peloissaan ja tiesin heti, ettei Milla koskaan kertoisi tästä äidillekään, jos ei uskaltanut edes isälle. Mutta ainakin hän otti opikseen.

 

—-

 

En ole tähän päivään mennessä unohtanut avaimia kotiin tämän tapauksen jälkeen. Poskiini puri pakkanen ja jätti niihin liki 15 vuoden ajaksi punaiset kirjavat läntit. Pintaverenkierrossani olevat vauriot saattavat myös johtua osittain tästä tilanteesta.

 

En soisi yhdenkään lapsen kokevan sitä, että itkiessään kolmatta tuntia lumimyrskyssä läpimärissä vaatteissa hylätyksi tulemisen tunnettaan ja kuolemanpelkoaan kyyneleet jäätyvät poskille.