tiistai, 14. elokuu 2018

Aika karkaa

Tällä penkillä olen istunut jo kauan ja seurannut aikaa. Tässä minä istuin jo silloin, kun silmut puhkesivat oksistoihin räjähdyksen lailla ja linnunpoikaset alkoivat visertää. Olin tässä, kun piha loisti keltaisena voikukista ja keräsin niiden höyhenmäisiä siemeniä hiuksiini. En ollut noussut vielä silloinkaan, kun ensimmäinen lehti karkasi vaahterapuun otteesta ja tuuli tanssitti sen oranssinpunaisena ikkunalaudalle. Metsän tuoksuisessa sateessa olen nostanut tummansävyisen sadevarjon ylleni ja kirpeässä aamussa ravistellut sen päältä ensilumen.


Tällä penkillä olen haistanut pakkasen ja jättänyt sormieni päillä sulia jälkiä huurteeseen, kunnes purot ovat virranneet vettä ja kaarnalaivoja. Näin ensimmäisen leskenlehden ja vaaleanpunaisena loistavan kesäyön auringonlaskun. Seurasin ketunpoikasten leikkiä pudonneiden lehtien seassa. Laskin erilaisia lumihiutaleita. Viereeni muodostui uusi joki kevättulvan seurauksena, sen päällä on luistinrata. Kirkonkellot soivat häitä ja kaduilta lakaistaan hiekkaa. Mustarastaat konsertoivat pihapuussa ja salama lyö pimeään lyhtypylvääseen, kun maa on sinisenään mustikoista. Merenpinta on laskenut ja vuoret hioutuneet kanjoneiksi. Ja tässä minä istun. 


Tällä penkillä aika ei seuraa minua vaan minä seuraan sitä. Eikä se ole valinta, koska jalkani ovat ruosteessa.

sunnuntai, 12. elokuu 2018

Kirjoitushaaste: Roudanpurema

Päätin tarttua haasteeseen, jonka löysin Haastavaa kirjoittamista -blogista (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com). Haasteena oli seuraava: ”Muuta joku oma muistosi niin, että kerrot sen jonkun toisen paikalla olleen näkökulmaan.”

 

—-

 

Päätimme jäädä perjantaina viimeisen tunnin jälkeen tekemään ryhmätyötä koulun tiloihin, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen luokse kokoontuisimme vapaa-ajallemme sitä jatkamaan. Ulkona pyrytti lunta niin sankasti, etten ulos katsoessani nähnyt pellon toisella puolen sijaitsevaa kotiani. Alemmilla luokilla olevat lapset kiljuivat ikkunan takana laskiessaan pulkalla koulun mäkeä ja häiritsivät keskittymistä. Siitä huolimatta saimme kuitenkin kahden tunnin aikana paljon aikaiseksi ja hyvä niin, sillä esitelmä oli tarkoitus pitää jo ensi viikolla.

 

Tehdessäni lähtöä varmistin moneen otteeseen huivin olevan tiukasti kaulani ympärillä; harva asia nimittäin on niin kammottava kuin valuva lumihiutale niskassa. Kiitin onneani siitä, ettei minulla ollut kuin parin minuutin mittainen kotimatka. Viivi joutui nimittäin kävelemään tuiskussa jopa puoli tuntia! Vihaisin äitiäni, jos joutuisimme muuttamaan niin kauas, että koulumatkastani tulisi yhtä pitkä.

 

Astuessani ulos tajusin, että lunta satoi vielä kovemmin kuin olin sisätiloista käsin ymmärtänytkään, ellei myrsky sitten ollut yltynyt. Tuuli kohisi piponkin läpi korvissani niin kovaa, etten kuullut luokkakavereiden moikkauksia lähtiessämme koulun pihalta kukin omaan suuntaamme. Kävelin kiireellä kotia kohti, ei olisi nimittäin kauaa aikaa pakata tavaroita viikonloppua varten, ennen kuin isä tulisi hakemaan.

 

Päästessäni rivitalomme parkkipaikalle, huomasin ulko-ovemme edessä epämääräisen möykyn. Lähemmäs käveltyäni tajusin sen olevan kolme vuotta nuorempi siskoni Milla, joka oli käpertynyt keräksi ulko-oven ja varaston seinän väliseen nurkkaan. Olin epäillytkin, ettei hänen älynlahjoissaan ollut kehumista, mutta en uskonut hänenkään olevan niin typerä, että makaisi tällaisella säällä hangessa. Juuri kun olin kysymässä, mitä hän oli tekemässä, Milla nosti päänsä ja katsoi minua itkuisin silmin, naama pakkassäästä punoittuneena.

 

”Missä sä oikein olet ollut?”, Milla parahti.

 

”Mitä se sulle oikein kuuluu. Miks sä siinä makaat?”, tuhahdin ärsyyntyneenä.

 

Milla käänsi katseensa maahan ja nieleskeli itkua. ”Mä unohdin avaimet kotiin.”

 

”Etkä sit hakenut vara-avainta?”

 

”En mä tiedä kenellä se on!” Millan naama rutistui mutruun ja näytti kuin itku alkaisi taas.

 

Tunsin raivon nousevan pintaan. Aina Millan perään joutui katsomaan ja ongelmatilanteissa hän vain alkoi itkeä, eikä edes yrittänyt ratkaista asiaa. Olin niin kyllästynyt olemaan lapsenvahti. Kyllä yhdeksänvuotiaan kuuluisi jo pärjätä itsekseenkin.

 

”No isännöitsijällä, tyhmä! Tuolla viimeisessä asunnossa”, ärähdin ja osoitin talon päätyä kohti. ”Kyllä sun edes se olis pitänyt tietää!”

 

Minulla ei ollut aikaa jäädä vääntämään asiasta, joten kävelin kohti ovea avaimet kädessä. Milla nousi täristen ylös maasta ja pyysi minua kiirehtimään, koska paleli niin paljon. Hoputtaminen oli minulle viimeinen niitti: tönäisin Millan kumoon lumihankeen, avasin nopeasti oven ja pamautin sen kiinni ennen kuin Milla ehti nousta ylös. Ei mennyt kauaakaan kun ovea alettiin takoa nyrkeillä ja ovikelloa pimpottaa aivan kuin se olisi jokin lelu. Onneksi äiti oli joka pääsiäinen ja pyhäinpäivä näyttänyt karkinkerjääjiä vältellessään miten ovikellosta saa johdon irti niin, ettei se pidä enää ääntä.

 

Kuulin oven läpi Millan huudot, kuinka tämä aneli minua avaamaan, miten kylmä hänellä muka oli vaikka olikin pukeutunut toppavaatteisiin ja miten hän on odottanut tunteja ulkona. Ihan kuin se olisi minun syyni.

 

”Ehkä sä vitun kakara et enää unohda avainta! Ei oo mun homma availla sulle ovia!”, huusin takaisin.

 

Päätin tehdä läksyt, ennen kuin päästäisin Millan sisälle. Tekisi hänelle hyvää odottaa hetki ulkona, ehkä hän myös silloin oppisi jotain. Ovelta kuului vielä jonkin aikaa satunnaisia kolauksia ja lopulta nekin loppuivat. Kun sain viimeisenkin tehtävän valmiiksi, asetin kirjat ja penaalin tarkasti reppuuni maanantaita varten.

 

Astelin varovasti ulko-ovelle ja kuuntelin, mutta Millasta ei päässyt ääntäkään. Olin löytänyt hänen avaimensa eteisen pöydältä ja puristin sitä tiukasti nyrkissäni. Raotin ovea hieman ja kysyin, halusiko hän tulla sisälle. Tuulen huminan seasta kuului hiljaa myöntävä vastaus. Riuhtaisin oven selälleen ja paiskasin Millan avaimen nyt jo melko paksuksi muodostuneeseen lumihankeen.

 

”No tuu sit ku löydät ton!”, huudahdin voitonriemuisena. Pieni näpäytys tekisi vielä tarvittavan vaikutuksen, jotta Milla oppisi olemaan nöyrempi. Suljin jälleen oven ja jäin odottamaan. Sumennetun lasin läpi näin liikettä pihalla ja noin vartin odottelun jälkeen vihdoin askeleiden äänen ihan oven edestä. Tartuin tiukasti kahvaan ja samalla kun Milla aukaisi oven, vedin sen takaisin kiinni. 

 

”Älä, päästä irti!”, kuului epätoivoinen parku oven ulkopuolelta.

 

”Heti kun pyydät anteeksi”, vastasin. En päästäisi tuota pikkuhirviötä näin helpolla.

 

”Anteeksi, että unohdin avaimet”, Milla itki ääni paksuna ja säröilevänä.

 

”Ei sitä! Pyydä anteeksi et oot noin vitun tyhmä ja ärsyttävä kakara!”, huusin kun kiskoimme kumpikin eri puolilta ovenkahvasta.

 

Milla repi ja riuhtoi ovea yllättävän voimakkaasti siihen nähden, että hän oli minusta niin paljon nuorempi, mutta sain kuitenkin pidettyä kiinni. Lopulta kahvassa roikkuessaan siskoni ulvoi kovalla äänellä: ”Anteeksi, että oon tyhmä ja ärsyttävä kakara!”

 

”Vitun tyhmä ja ärsyttävä!”, ärähdin ja päästin yllättäen kahvasta irti. Milla lensi selälleen maahan eikä noussut heti. Lopulta hän kääntyi kyljelleen kankean näköisenä ja sai itsensä ylös.

 

”Vauhtia nyt, ettei kaikki lämpö karkaa”, hoputin. Milla nosti lumen peittämän reppunsa maasta ja astui ovelle päin.

 

”Et sä nyt tollasena tuu sisälle, ku sit on kaikki paikat ihan märkänä ja lattiat piloilla! Putsaa noi lumet ennen ku tuut”, sanoin ja osoitin Millan vaatteita, jotka olivat märkiä ja lumisia. Milla teki nöyrästi työtä käskettyä, minkä jälkeen hän kääntyi minuun päin ja kysyi: ”Joko saan tulla sisälle? Mun on niin kylmä.”

 

Katsoin Millaa ja tämän kirkuvan punaisia kasvoja ja kämmeniä. Huulet olivat sinertävät, mutta kyllä se menisi ohi. Mitään sanomatta kävelin pois ovelta ja menin olohuoneeseen. MTV:ltä tuli musiikkivideoita ja käperryin isomman sohvan nurkkaan katselemaan niitä, vaikka olinkin suurimman osan nähnyt jo aiemmin.

 

Kuulin eteisestä nyyhkytystä ja vaatteiden kahinaa, minkä jälkeen kylpyhuoneen ovi sulkeutui ja suihku väännettiin päälle. Millalla oli ärsyttävä tyyli olla kauhean dramaattinen aina, kun jotain pientäkin sattui. Ollessamme nuorempia hän kaatui penkiltä ja löi päänsä pöydänreunaan, mutta koska hän itki kovempaa kuin minä aikoinani vastaavassa tilanteessa, hän sai tietysti enemmän huomiota. Sain minäkin varmaan silloin aivotärähdyksen, nimittäin päässäni oli hirveän kipeä kuhmu ja siitä tuli verta, joten ainakin luulisin sen olleen aivotärähdys. Eivät kaikki silti alkaneet minua lelliä ja selvisin ihan hyvin.

 

Kahden videon jälkeen suihku on edelleen päällä, joten menen hakkaamaan ovea.

 

”Pistä se suihku jo pois, sä käytät kaiken lämpimän veden!”, huudan.

 

Kuulen veden kohinan ja oven läpi Millan äänen sanovan: ”Mun on vieläkin kauhean kylmä.”

 

Sama levy tuntui jälleen jämähtäneen paikoilleen, miten paljon tämä taas alkoi käydä hermoilleni. Kylpyhuoneen lukko ei toiminut, koska meillä ei ollut lupaa käyttää sitä, joten avasin oven ja kysyin Millalta: ”Pistätkö sä sen pois vai tuunko mä pistämään?” 

 

Milla näytti hätääntyneeltä ja pyysi vielä pientä hetkeä lisää. Astelin lähemmäs, käänsin suihkun hanan kiinni ja otin Millan hiuksista tiukan otteen. Sen ainakin tiesin tehoavan, se tehosi meihin kaikkiin kunhan se teki tarpeeksi kipeää. Aloin vetää Millaa hiuksista kiinni pitäen pois kylpyhuoneesta, koska tämä ei muuten liikahtanut, tulkitsi vain ylidramaattisesti viluntunnettaan: kukaan ei varmasti oikeasti tärise niin paljoa, vaikka olisi kuinka kylmissään. Liioiteltua tärinää säestivät vikinä ja valitus, miten häntä nyt niin kovasti sattuu. Hiukset ovat vahvoja eikä niihin nyt niin helposti sattunut, kyllä minä kokemuksesta tiesin.

 

Päästettyäni kylpyhuoneen ulkopuolella Millasta irti, hän purskahti itkuun ja juoksi nuorimman siskomme kanssa jakamaansa makuuhuoneeseen. Kävin hetken päästä kurkistamassa ovella ja näin, että Milla oli pukenut päälleen kaikki löytämänsä paksut paidat sekä makasi nyt sängyssä neljän peiton alla. Silti hän kehtasi edelleen valittaa siitä, ettei lämpene millään. Kasvot olivat edelleen punaiset, mutta se saattoi johtua myös kuumasta suihkusta.

 

Sain juuri pakattua viikonlopun aikana tarvitsemani tavarat, kun oveen koputettiin jälleen. Kurkistin ikkunasta ja näin isän seisoskelevan pihalla toinen käsi housujen taskussa toisen pidellessä piippua suupielessä. Hyppelehdin ovelle ja avasin sen hypäten isäni kaulaan roikkumaan. Hän nosti minut ilmaan ja kysyi, olemmeko valmiit lähtemään. Sanoin että itse olen, mutta Millasta en vielä tiedä. Isä sanoi odottavansa sen aikaa, että saa poltettua meneillään olevan piipullisen loppuun.

 

Milla ei luonnollisesti ollut pakannut vielä mitään. Kuten aiemmin jo sanoin, häntä pitäisi muka auttaa aivan kaikessa. Kuultuaan keskustelumme ovensuussa hän heitteli nyt kiireellä vaatteita reppuunsa, josta oli tyhjentänyt koulutarvikkeet epäjärjestelmälliseen kasaan petaamattomalle sängylleen. Minä puin siinä vaiheessa jo ulkovaatteita päälleni. 

 

Astuessani kenkäeteiseen Milla kiirehti paikalle ja kysyi, mitkä kengät voisi laittaa, kun talvikengät ovat vieläkin ihan märät. Tiuskaisin, etten tiedä eikä kiinnosta ja menin jo valmiiksi ulos. Hetken kuluttua Milla liittyi seuraamme ja näin, että hänen jaloissaan olivat ne samat märät talvikengät kuin päivälläkin, kuten myös sama takki ja ulkohousut. Ei meillä toki kovin monia vaihtoehtoja ollutkaan, mutta se oli silti todella epäsiistin näköistä ja koko auto kastuisi.

 

Isä pörrötti Millan pipon peittämää päätä ja kysyi, onko kaikki hyvin.

 

”On kauheen kylmä”, Milla vastasi ääni täristen.

 

”No höh, mikäs sulla on? Et kai oo tulossa kipeeksi?”, isä kysyi katsoen Millaa kulmat kurtussa.

 

”En tiiä, ehkä”, Milla mumisi katse käännettynä pois isästä. Hän vilkaisi minua peloissaan ja tiesin heti, ettei Milla koskaan kertoisi tästä äidillekään, jos ei uskaltanut edes isälle. Mutta ainakin hän otti opikseen.

 

—-

 

En ole tähän päivään mennessä unohtanut avaimia kotiin tämän tapauksen jälkeen. Poskiini puri pakkanen ja jätti niihin liki 15 vuoden ajaksi punaiset kirjavat läntit. Pintaverenkierrossani olevat vauriot saattavat myös johtua osittain tästä tilanteesta.

 

En soisi yhdenkään lapsen kokevan sitä, että itkiessään kolmatta tuntia lumimyrskyssä läpimärissä vaatteissa hylätyksi tulemisen tunnettaan ja kuolemanpelkoaan kyyneleet jäätyvät poskille.

tiistai, 7. elokuu 2018

Jääkaappiruno

Löysin tänään vanhan jääkaappirunopaketin. Ajattelin ottaa tämän haasteena kirjoittaa näillä paloilla kieliopillisesti järkevä runo. Hauskaa, kun joutuu hieman käyttämään päätään sanojen ja taivutusmuotojen ollessa rajalliset.

6AB1E635-E584-4071-AE5E-CAABEB67699D.jpg

perjantai, 3. elokuu 2018

Sisar talossani

(Ensimmäistä kertaa postaan tähän blogiin tekstin, jonka olen ensin julkaissut jossain muualla.)

Mun on aina ollut jotenkin hirvittävän vaikeaa käsittää sitä, miten oma sisarus voi olla ihmisen parhaita ystäviä. Muistan, miten hämmennyin kerran, kun eräs kaveri alkoi itkeä mun puhuessa suhteestani vanhimpaan sisarukseeni - tää kaveri ei nimittäin osannut eikä edes halunnut ajatella sellaista tilannetta, ettei tulisi oman siskonsa kanssa toimeen, koska ovat niin läheisiä ja toisilleen tärkeitä. 

Toki mä oon joskus kaivannut sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteistä säveltä, jota ei voi syntyä kuin sellaisen ihmisen kanssa, joka on ollut läsnä sun koko elämäs ja ymmärtää sua ihan eri tavalla kuin kukaan perheen ulkopuolinen koskaan voi - mut koska siihen ei oo omaa kosketuspintaa, niin se on käytännössä tosi utopistinen ajatus ja tuntuu vaan idealistien hapatukselta. On ihan mahdotonta kuvitella, millaista se oikeesti olis. Myöskään sit kun ei tiedä millaista se on, niin sitä ei kuitenkaan osaa kaivata sillä tavoin, kuin kaipaa joka solullaan jotain tuttua asiaa, jonka on menettänyt.

Luin tänään Olssonin kirjan Sisar talossani. Tää oli täysin heräteostos, en ollut aiemmin kuullut tästä vaikka kirjailija olikin entuudestaan tuttu, mutta nimen perusteella mun oli pakko ottaa tää hyllystä ja jo takakannellaan tää herätti vastustamattoman mielenkiinnon, koska käsiteltävä aihe kolahti itselle niin lähelle.

Lähtöasetelma tässä kirjassa oli sama kuin itselläkin on jo vuosikymmenen ajan ollut; sisarukset tapaavat vain ns. pakollisissa perhejuhlissa, kuten häissä ja hautajaisissa ja molemmat ovat tahoillaan tietyllä tavalla tyytyväisiä siihen, ettei tapaamisia olekaan sen useammin. Siinä missä toki tunnistan jo lapsuudesta asti etäisen sisarussuhteen ja niin tulehtuneet välit, että niiden kanssa selvitäkseen ennemmin jätetään pitämättä yhteyttä kuin selvitetään ne, mun on kuitenkin tosi haastavaa samaistua tilanteeseen, että asiat saatais edes suurella vaivalla ja tahdonvoimalla keskusteltua paremmiksi. En usko, että edes haluaisin korjata välejä siskooni, vaikka se jollain keinolla olisikin mahdollista. Mun on helpompi elää ikään kuin mulla olisi yksi sisarus vähemmän. Ja mikäli mitään pystyn menneistä vuosista päättelemään, tunne on molemminpuolinen: kaikissa tilanteissa, joissa olemme pakon edessä joutuneet samaan tilaan, olemme täydessä yhteisymmärryksessä käyttäytyneet kuin toinen ei olisi lainkaan paikalla - ei katsekontaktia, ei tervehdystä, ei reaktioita toisen juttuihin. Ehkä muiden silmin pikkumaista ja typerää, mutta helpottaa sekä meidän molempien että läheistemme olemista ja elämistä, koska tällä tavoin vältytään myös konflikteilta. Ainoa asia, josta olemme ikinä olleet yhtä mieltä on se, ettemme halua kuulla tai tietää toisistamme yhden ensimmäistäkään asiaa.

Vaikka Sisar talossani kertookin siitä, että sisarilla on kaipuu verisukulaisuutta kohtaan ja näin ollen eroaa omasta tilanteestani, pystyin tiettyihin ajatusmalleihin siitä huolimatta samaistumaan hyvinkin vahvasti. Miten toisen saattaa nähdä edelleen samanlaisena kuin tämä oli lapsena ja olla kykenemätön huomaamaan tässä iän ja ajan myötä tapahtunutta kehitystä. Miten lapsuudessa koetut vääryydet tuntuvat jokaisesta osuneen eniten juuri omalle kohdalleen ja toisen päässeen helpommalla tietämättä tällöin mitään "oikeasta" kivusta ja surusta. Ja miten toista syyttää sellaisista asioista, joihin tällä ei ole ollu mahdollisuutta vaikuttaa, ihan vain siksi, että sille tuskalle saa jotkin kasvot ja koko asiaa on helpompi käsitellä, verrattuna siihen jos se kaikki paha olo on vain kasvoton, nimetön ja tukahduttava massa, josta ei saa otetta.

Yksi syy, miksi mä oon jokaisesta tähän mennessä lukemastani Olssonin kirjasta pitänyt, on tapa jolla ne herättävät itsessäni ajatuksia lukemisen jälkeen, koska en koe itsetutkiskelun koskaan tekevän ihmiselle pahaa niin kauan kuin se pysyy realistisena. Sisar talossani ei korkeista odotuksistani huolimatta osoittautunut pettymykseksi, vaikka tarinan kehityskulku tuntuukin kokonaisuutena melko idealistiselta. Hahmot ovat Olssonille tyypilliseen tapaan samaistuttavia ja arkisine luonnepuutteineen myötätuntoa herättäviä. Riippumatta yksilön omista sisarus- tai äitisuhteista uskon, että kyseinen teos on monelle nautittava lukukokemus.

"Meillä oli pitkä yhteinen menneisyys Emman kanssa, mutta silti emme oikeastaan tunteneet toisiamme lainkaan. Meille oli jaettu jostain syystä roolit samaan näytelmään, vaikka emme kunnolla ymmärtäneet, mitä se edes käsitteli." (Linda Olsson: Sisar talossani)

tiistai, 24. heinäkuu 2018

Muisto muistolta

Aamun lehteä on enää tänä päivänä mahdotonta lukea ilman silmälaseja, kun toimituksessa painavat tekstin nykyään niin pienikokoiseksi. Mahtaako olla kyse kustannussyistä, mutta harkitsen kyllä tilauksen peruuttamista, kun tällä tavoin tehdään maksaville asiakkaille kiusaa. Tähän pöydällehän minä lasini illalla jätin, mutta nyt niistä ei näy jälkeäkään. En käsitä, kuka ne on taas vienyt; eihän täällä ole kukaan käynyt vierailemassakaan aikoihin. Onkohan joku murtautunut sisään nukkuessani? Naapuruston teinit ovat varmasti löytäneet vara-avaimen pihalta ja tekevät nyt pilaa kustannuksellani. Täytynee siirtää avain uuteen paikkaan samalla, kun käyn kastelemassa tomaatit.

Aamiaishetkeni pilaa kännykän soittoääni - tuo pirullinen kapistus, joka aina metelöi pahimmalla mahdollisella hetkellä enkä saa sitä hiljaiseksi. Sairaalasta soittavat, että olen muka myöhässä sovitusta lääkäriajasta. Miten tuollaisessa asemassa oleva sairaanhoitohenkilökuntakin yrittää huijata, ihan kuin he pitäisivät minua tyhmänä vain siksi, että olen nähnyt useamman kesän kuin he. Tiedän kyllä täysin, etten ole myöhässä, sillä neljästoista elokuuta on tiistaipäivä, eikä tänään ole kuin vasta maanantai ja maanantai on kolmastoista päivä, vaikka toisin yrittävätkin väittää. Seinäkalenterissani se seisoo täysin selvästi. Tytär toi viime jouluna lahjaksi uuden kalenterin, jossa on kuvia lastenlapsistani, mutta otan sen käyttöön vasta ensi vuonna, kun tämä edellinen on käytetty kunnolla loppuun.

Tämä on varmasti lääkäreiden tapa saada vähennettyä jonoja, kun keplottelevat potilasaikojen kanssa. Minä en kuitenkaan astu heidän ilmiselvään ansaansa vaan vaihdan tossut, otan takin päälleni ja lähden heti liikkeelle. Asun onneksi lähes sairaalan vieressä, eikä matkaan mene paljoa aikaa, mutta ne pirulaiset ovat jälleen vaihtaneet sisäänkäyntiä: se on eri ovi jokaisella kerralla, kun täällä käyn, eikä missään ole koskaan ilmoitettu muutoksista. Saavat kai potilaat maksamaan lisää kun myöhästyvät ajoiltaan tästä syystä. Kehtaavatkin. Minä en ainakaan aio maksaa kuin ainoastaan siitä ajasta, jonka saan hoitoa. Yrittäkööt vain, eivät minulta saa millään juonittelulla yhtään enempää rahaa. Kuvittelevat olevansa ovelia, mutta nyt ovatkin tavanneet vertaisensa!

---

Heräsin pahoinvointiin sairaalan sängystä, kaiken lisäksi epämukavissa kiristävissä vaatteissa. Varpaani palelevat, kun en ole pyynnöistä huolimatta saanut tohveleita. Muka jo aiemmilla hoitokerroilla oli ollut puhetta leikkauksesta tänä kyseisenä päivänä, mutta kenen kanssa lienevät puhuneet, koska minun leikkaukseni piti olla vasta kuukausien päästä. Tyttärelle soitin ennen leikkaussaliin päätymistäni, mutta hän ei vastannut. Mahtaakohan olla kiireinen lastensa ja miehensä kanssa, kun nykyään niin harvoin vastaa soittoihini. Jätin vastaajaan viestin, mutta lieköhän kuunnellut sitäkään, kun ei omalle äidille enää riitä aikaa eikä mielenkiintoa. Kaikesta vuosikausien välittämisestä huolimatta kiitoksena on kiittämättömyys. Kävisivät edes joskus kylässä tai pyytäisivät lapsenlikaksi, kyllä minä olen ennenkin lapsia vahtinut ja pärjäisimme poikien kanssa oikein mainiosti.

Kuluu päiviä, eivätkä hoitajat päästä minua lähtemään kotiin. Sairaalan ruoka on kamalaa sotkua, eikä minulla ole enää ystävättäreni Alman tuomia aikakauslehtiäkään lukematta. Alma kävi eilen vierailemassa sairaalassa ja iltapäiväkahvit nauttiessamme katselimme kanttiinin ikkunasta, kuinka kaupunkikyyhkyt söivät niille heiteltyjä vehnäleivänpaloja. Muita ei ole käynyt vierailulla.

Tytär vastasi tänään vihdoin puheluuni, mutta kehtasikin mokoma valehdella, ettei ole vastaanottanut aiempia puheluitani tai viestejäni ja ettei tiennyt minun olevan sairaalassa. En ole kasvattanut valehtelijoita, kyllä edes omalle äidilleen pitäisi totta puhua. Esittihän hän huolestunutta, mutta tässä vaiheessa olisin jo voinut olla hengetön, jos huonosti olisi käynyt. Siinäpä ei sitten olisikaan huoli auttanut pätkän vertaa. Lupasi kyllä tulla hakemaan minut täältä, kun tuo lääkärinä itsensä esitellyt koulupoikanen vaan ymmärtää että olen jo täysin kotiuttamiskuntoinen -  en kuulemma saa lähteä sairaalasta ilman saattajaa. On se nyt kumma, kun aikuista ihmistä pitää alkaa holhota kuin pientä lasta. Onhan tässä ennenkin pärjätty oikein mainiosti ilman, että kaikenmaailman tuntemattomia ihmisiä hössöttää vieressä.

---

Väittävät, etten voi olla enää kotona. Tytär puhuu avustetusta asumisesta yhtenä vaihtoehtona, mutta taitaa vain haluta tällaisen rasitteen pois omalta kontoltaan ja pistää oman äitinsä hoitokotiin suljettujen ovien taakse. Sydämetön siitä on tullut. Muka pitäisi jättää oma koti, siihen minä en kyllä suostu! Kerrankos sitä ihmisellä voi unohtua hellan levy päälle iltakahvin keittämisen jälkeen. Oli vain huonoa tuuria, että joku oli nostanut postit hellan päälle niin, että sanomalehdet syttyivät palamaan. Onko pieni vahinko muka mikään peruste häätää toista ihmistä kotoaan, kun ei kenellekään edes käynyt mitään: tässä sitä edelleen ollaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa!

--- 

Olen pakannut valokuvat mukaan kasseihini, niitä en kyllä aio jättää kenellekään näpelöitäviksi. Ties mitä ne naapuruston teinitkin keksisivät, tuhoaisivat vielä kaikki. Pihaan kaartaa vävypoikani auto, mutta ulos astuu jokin vieras heitukka tyttäreni lasten kanssa. Ei oma tyttäreni näköjään enää edes sen vertaa äidistään välitä, että tulisi itse paikan päälle seuraamaan, kuinka vihdoin sai tahtonsa läpi ja minut häädettyä juuriltani. Kierrän pihamaan vielä kerran. Takapihalle tomaatti-istutusteni tilalle on ilmestynyt metrinkorkuista rikkaruohoa ja villiheinää, joka on jo levinnyt lähes koko pihaan. Eilenhän minä viimeksi tomaattini kastelin, joten joku on ne käynyt viemässä. Kyllä nyt ovat menneet käytännön pilat liian pitkälle. Aikakin lähteä, ehkä vanha mökkini saa vihdoin olla rauhassa häiriköiltä.