tiistai, 15. toukokuu 2018

Raaka ja alaston

Ryhdissä olisi parantamisen varaa. Hartiat ovat jo niin tottuneet arkaan käpertymiseen, että niitä on vaikea saada oikeaoppiseen asentoonsa. Arpiset ja muhkuraiset polvetkin ovat notkolla sisäänpäin aiemman ylipainon vuoksi. Mahtavatkohan ne koskaan toipua. Iho sentään kuroutui paikoilleen, vaikka raskausarvista ei koskaan pääsekään eroon. Raitoja reisissä, raitoja lanteilla, raitoja rinnoissa, enkä ole edes tiikeri. Paksut reidet ja niiden löysän pehmeä sisäpuoli. Ainoa takapuolesta löytyvä muoto on sivusta katsottuna suora viiva. Sen sijaan, että vyötäröltä lantioon ja siitä edelleen reisille muodostuisi kaunis kaari, on vain aaltoa. Jos ei muista jännittää vatsalihaksia, kuin puolityhjä perunasäkki. Jalatkin ovat karvaiset ja nyt on sentään kesä. Ne pitäisi varmaan ajella, vaikka ei mekkoja näin muodottomilla säärillä oikein kehtaakaan käyttää. Mekon kanssa olisi syytä pitää korkokenkiä eikä kaapissa ole kuin avokärkisiä. Niitä ei näin rumilla varpailla voi laittaa julkiselle paikalle.

Lihaksittomat käsivarret jotka muistuttavat kolme kuukautta kaapissa maannutta kurkkua. Olkapäät ovat pyöreät ja olkavarret löysät ja leveät. Ranteet täynnä haalistuneita arpia, jotka jo näin vähällä rusketuksella tuntuvat hyppäävän esille. Revityt kynsinauhat ja töissä katkeilleet keskenään eripituiset kynnet. Tupakasta kellastunut etusormi, jota hävettää pitää näkyvillä. Ja luomia. Aivan joka puolella.

Rinnat surettavat edelleen. Ilman liivejä ne ovat kuin paljon vanhemman naisen. Verrattuna lihomista edeltävään kiinteyteen ja muodokkuuteen ne ovat pienet, tyhjät ja väsyneet. Eikö näin kuuluisi käydä vain lasten hankkimisen jälkeen. Nännikorut toki pelastivat paljon, epämuotoisuuteen ei enää keskity niin kovin kun ne vievät suurimman osan huomiosta. Yksi parhaista tavoista huijata itseään ja muita. Ikään kuin intiimimpi tekohymy. Ei se silti muuta sitä tunnetta, että kumartuessaan kokee olevansa lehmä heiluvine utareineen.

Ja voi tuota naamaa. Univaikeudet ja valvotut yöt ovat piirtyneet juoviksi silmien alle. Kulmat roikkuvat raskaina silmien yllä, tehden niistä entistä pienemmät. Väriltään ehkä miellyttävät, mutta ilmeeltään tympeät ja pistävät. Toinen alaluomikin hieman alempana kuin toinen, tai sitten karsastus on alkanut vaivata. Kulmat ainakin ovat eri muotoiset jo luonnostaan, eikä auta vaikka niitä yrittäisi nyppimällä korjata. Otsasta pystyy lähes lukemaan murheiden määrän ja ohuet huulet sekä suupielet viettävät luonnostaan alaspäin. Samassa linjassa kuin nenän ja poskien välistä löytyvät juonteet, jotka saavat näyttämään kolmekymmentä vuotta vanhemmalta. Kasvojen painopiste tuntuu muutenkin olevan kovin alhaalla. Poskipäitä ei ole, koska posket roikkuvat muutaman sentin liian alhaalla. Murtumisen jäljiltä suhteettoman suureksi muuttunut nenä dominoi kasvoja, saa ne vaikuttamaan paljon maskuliinisemmilta ja kerää kaiken huomion muilta piirteiltä. Näyttää luonnottomalta, että nenä on suuta leveämpi eikä symmetriasta tosiaan ole tässä kuvassa tietoakaan. Laajentuneet ihohuokoset näyttävät kuin mustilta aukoilta punoittavan ihon keskellä. Leuan alla pussi kuin kalkkunalla huolimatta elopainosta. Nämä ovat kasvot, joita tekisi mieli lyödä.

Kaiken kruununa tuo reuhka. Takkuinen, kuiva ja huonokuntoinen. Väritöntä juurikasvua useampi sentti, mikä korostaa omituisen muotoista hiusrajaa entisestään. Mille lie sykkyrälle taas vedetty, kun ei osaa tehdä kauniita kampauksia. Sieltä täältä törröttää kaksihaaraisia, kähäriä hiuksia tai lyhyitä tynkiä, jotka ovat kasvaneet pikkuhiljaa takaisin sen jälkeen kun ne on trikotillomanian pauloissa sijoiltaan nyhdetty. Litteä takaraivo ei sentään enää tänä päivänä ole kalju, mutta siinä harvassa kasvavat hiukset ovat todella huonokuntoisia, mikä houkuttelee repimään nekin pois.

Istun lattialla peilin edessä. Oma rumuuteni itkettää. Voisinpa nähdä itseni, kuten sinä näet minut.

tiistai, 1. toukokuu 2018

Helmikuun pöytälaatikkorunoja

Kello näyttää jo aamua. Turku on hiljainen. Kai täällä kuuluu normaaleja kaupungin ääniä kuten kaukana ajavat autot ja tuulen humina kerrostalojen välissä, mutta niihin on jo tottunut eikä niitä kuule jollei keskity. Tasainen ääni on lohdullista siinä missä liiallinen hiljaisuus on ahdistavaa. Nimittäin kun on täysin hiljaista, sitä alkaa miettiä, mitä ääniä tästä tilasta puuttuu. Se kun kuulee miten keuhkoihin virtaa ilma. Kun ihminen huokaa nautinnollisesti ennen nukahtamistaan. Ellei sitten luule tulleensa jo kuuroksi.

Joko kuvittelen tai täällä alkaa hiljalleen olla valoisaa, vaikkei kello ole edes kahdeksaa. Kevät taitaa sittenkin olla tulossa. Sitä on kyllä hyvin vaikeaa uskoa. Ulkonakin on niin liukasta. Tavallaan kyllä ymmärrän, jää on aivan toimiva suojakerros. Epätoivotut asiat yleensä vaan liukuvat pois. Joku heittää pintaan hiekkaa saadakseen hieman epävarmaa tarttumapintaa. Se riittää, eikä kukaan vaadi enempää. Onhan se tavallaan hassua, tyytyä niin vähään. Kevättä saa aina odottaa ja kesä on käytännössä harvinaisuus.

Kadulla reippaat ihmiset astuvat jo nyt autoihinsa ja ajavat pois. Osa onneksi kävelee. Epänormaaliuden tunnetta tukee tämä väärään kiertynyt rytmi. Yritän saada unta kun muut heräävät. Silti istun tässä ikkunassa ja vain katson. Linnut laulavat enkä saa päältäni nukahdettua. Kysymyssanoja ja pelkotiloja toistensa perään ja kolme kerrallaan. Kierros toisensa jälkeen kunnes olen solmussa ja huimaa.

Kunpa tämä loppuisi. Elämä olisi vapaasti valittavissa sen jälkeen, ilman vaateita tai velvollisuuksia. Kai lämpimässä olisi mukava elää vaikkei puhuisikaan paikallista kieltä. Karibian aurinkoonkin varmasti tottuu ettei enää palaisi. Se olisi helppoa ja vaivatonta. Minut ja lopun erottaa vain takin muotoinen este, koska ulkona on niin kylmä. Ja koska lupasin tuoda takin kentälle. Kuka olisikaan hypotermian arvoinen.

torstai, 26. huhtikuu 2018

Ensimmäinen askel

Seitsemän vuotta aikaa tottua ja yhtäkkiä koko maailma muuttuu. Yksi ensimmäisiä asioita, jonka halusin tehdä oli kiivetä puuhun. Eräänä aamuna nimittäin heräsin ajatukseen, että tänään on se päivä jolloin vihdoin uskallan. Kipusin Kokkovuorelle, etsin sen huipulta korkeimman männyn ja kiipesin. Tärisin, koska pelkäsin kuollakseni että oksat katkeavat tai käteni lipsuu ja putoan. Mutta kiipesin ja saavutin latvan. Seisoin ikuisuudelta tuntuneen ajan männyssä ja tunsin oloni vapaaksi. Niissä kahleissa, joissa ennen elin, en olisi voinut kiivetä. Ne olisivat rajoittaneet liikettä ja painaneet liikaa. Mitä kauemmin latvassa olin, sitä vähemmän pelkäsin. Mitä kauemmin latvassa olin, sitä enemmän ajattelin itseäni.

Mietin sitä, miksi olen pakottanut itseni mukautumaan siihen, mitä minulta odotetaan sen sijaan, että olisin toteuttanut itseäni. Miksi tahtoisin miellyttää ihmistä, jota minä en miellytä. Sehän on jo alkuunsa hävitty sota. Jos asiat jotka teen ovat väärin ja asiat joista puhun ovat tympeää kuunneltavaa, miksi ihmeessä en ollut aikaisemmin ymmärtänyt lähteä. Mihin kaikkeen ihminen suostuu kun pelkää muutosta. Miten pelko olikin saanut minusta niin kovan otteen. Ja miten en ollut huomannut, että sopeutumisesta selviytymisen vuoksi oli tullut minulle normaalia. Mietin sitä, kuka ylipäätään mahdan olla.

Huomasin olevani niin eksyksissä itseni kanssa, etten pystynyt nimeämään yhtään asiaa, josta pidän tai saan nautintoa. Tuntui pelottavalta huomata, että olin loppuvaiheessa elänyt vain toisen kautta, koska olin joutunut jättämään omat mielipiteeni ja mieltymykseni häkkivarastoon lukkojen taakse. Vieras kaupunki vailla mitään muistoja tai kontakteja, koska muualla ei voi asua. Kosketinsoittimet piilossa sängyn alla, koska oli rasittavaa kuunnella kun soitan. Lempielokuvat pölyisinä laatikoissa, koska ne olivat huonoja. Kirjoja äitini varastossa, koska ne veivät niin paljon tilaa. Tukahtunut ääneni, koska hyräilin liian kovaa tehdessäni ruokaa ja lauloin liikaa. En osaa edes huutaa enää.

En valita. En tyhjästä mutten myöskään silloin, vaikka saattaisi olla tarvetta. Olen kävellyt tuntikausia verta valuvilla jaloilla, koska kenkäni hiersivät. En sanonut asiasta kavereilleni ennen kuin en pystynyt kävelemään enää askeltakaan, koska itsehän olin päättänyt laittaa ne kyseiset kengät jalkaani. En sano olevani nälkäinen tai janoinen, ellen ole jo pyörtymässä sen vuoksi, koska itse en ole ymmärtänyt ottaa juomapulloa mukaan. En valita kivusta, ellei se ole jo siinä pisteessä etten pysty tekemään yhtään mitään. En mene lääkäriin jos selviän hengissä ilmankin. Koska ei se kipu valittamalla lähde eikä sairaus sillä parane. Ja koska on kuulemma rasittavaa kuunnella kuinka valitan koko ajan jokaisesta asiasta. Enkä halua vaivata muita sillä, etten ole itse ymmärtänyt tehdä jotain asiaa. Ei ole muiden tehtävä joutua kuuntelemaan minun ongelmiani. Ja koska se minulle tärkein ihminen tokaisi itkiessäni murheitani, että "mee vittu terapeutille, en mä jaksa kuunnella". En valita vaikka olen työuupumuksen partaalla usein toistuvien tuplavuorojen jäljiltä, koska pelkään menettäväni työni ja parisuhteeni. Tyhjäksi osoittautunut uhkailu erolla työttömyyden vuoksi toimii siis jollain tasolla edelleen hyvänä motivaattorina.

Seitsemän vuotta ilman yhtään riitaa. Opin nielemään kaiken ärtymyksen, vihan ja turhautuneisuuden. Suljen ne siihen pieneen laatikkoon sieluni sisällä kuten vanhempanikin neuvoivat. Opin elämään hiljaa ja pelkäämään ihmisiä ja konflikteja. Ahdistun kinastelusta vaikka en olisi edes osallinen ja menen paniikkiin jos minulle huudetaan. Säpsähtelen kovista äänistä ja vielä tänäkin päivänä kävelen kotona päkiöiden varassa. Nykyisessä keittiössäni kaapinovet ovat turvonneet eikä niitä saa ääneti kiinni, joten pidän niitä usein auki. En yleensä uskalla nauraa vapautuneesti. Jos jokin huvittaa niin yleensä vain hymähtelen hillityllä äänenvoimakkuudella.

Olen vasta hiljalleen näin vuoden jälkeen alkanut huomata, miten paljon hallaa tuo suhde minulle teki. Ei fyysistä, ei seksuaalista, mutta hiljaista, huomaamatonta, henkistä väkivaltaa. Seitsemän vuotta hiljalleen kiristyvää hirttosilmukkaa. Katkaisin köyden juuri ennen viimeistä hengenvetoani ja karkasin. 

Tällä hetkellä elämä on opettelua. Tahdon tutustua itseeni. Ensimmäinen askel on kiivetä alas puusta koska tiedän nyt, että pystyn siihen yksinkin.

tiistai, 24. huhtikuu 2018

Kun sielu soi

Uuden ihmisen kanssa lähentyminen ja itsensä avaaminen on aina jännittävää. Kun toisen päättää päästää elämäänsä, alkaa mielenkiinnolla odottaa, mitä pieniä piirteitä ja maneereja ihmisestä tulee esiin. Mitkä ovat niitä sydäntä kutittavia asioita, jotka saavat sen nauramaan ja pitävät lämpimänä. Mikä saa rakastumaan. Mille huomaa hymyilevänsä vielä aikojen jälkeenkin.

Ilmeet. Se miten keskittynyt ilmeesi eroaa rumpujensoittoilmeestäsi vain otsan kahdella pienellä pystysuuntaisella rypyllä. Miten kasvosi sulavat hymyyn kun ohimennen suukotan ohimollesi tai kömmin keskellä yötä viereesi. Innostunut ilmeesi kun saat jonkin idean. Katse jonka luot, kun tilanteeseen tai seuraan epäsopivaa vaikkakin huvittavaa asiaa ei voi sanoa ääneen, mutta tiedät minun ajattelevan samaa. Toisen kulmakarvasi nouseminen lähes päälaelle paheksuvasti, kun lukemassasi artikkelissa tai kuuntelemassasi jutussa on faktat pielessä. Miten naurat koko kasvoillasi ja minua katsoessasi hymyilet niin lempeästi silmilläsi. Miten uudessa seurassa ujostuessasi vältät katsekontaktia ja tiedän johdattaa keskustelun aiheisiin joihin sinun on halutessasi helppo osallistua. Kaksi erilaista väsynyttä ilmettäsi, toinen iltaisin kun nukahdat minua vasten sohvalle ja toinen aamulla, kun et ole vielä niin herännyt että haluaisit puhua. 

Kosketukset. Pieni hipaisu ohikulkiessa. Solmussa nukkuminen. Lämmin kainalopaikka kun sama sarja pyörii kymmenettä kertaa eikä sillä ole väliä, kun tärkeintä on vaan olla toisen lähellä. Miten kätesi viettää autossa aikansa reidelläni sitä hellästi silittäen. Suukot jokaisella hissimatkalla. Miten kevyeksi itseni tunnen kun nostat minut ilmaan. Pyyteettömät hieronnat kun näet minuun sattuvan. Miten autat minut ylös sohvalta ja kulkemaan portaita pahimpina hetkinä kun tiedät että silloin on helpompi liikkua. Kädestä kiinni pitäminen julkisella paikalla ja suukot keskellä toria. Pitkät halaukset kun teen ruokaa ja tulet etsimään kuormasta syötävää. Miten teet taikoja koskemalla minuun paremmin kuin itse osaan ja luet minua kuin äidinkieltäsi. Miten turvalliselta tuntuu olla sylissäsi. Miten pidät huolta ja varmistat peiton olevan kunnolla myös varpaideni päällä mennessämme nukkumaan.

Äänet. Miten hymiset tyytyväisenä unissasi kun vaihdan asentoa ja tulet uudelleen aivan lähelle. Miten hyräilet mieleesi juolahtavia kappaleita ja arvuuttelet niitä minulta. Miten innostut moneen kertaan päivässä nappaamaan hyllystä tuon turkoosin ukulelen ja tapailemaan kappaletta. Lauluäänesi. Sen kaikki eri variaatiot. Miten lähdet etsimään säveliä esineistä, joista vahingossa kolhimalla kuuluu hauska ääni. Matkit ääniä, jotka kuuluvat kun lasit kilahtavat yhteen tai ovi narisee tai vastaantulijalla on hölmö nauru. Äänensävyt joilla puhut kissoille, kaikille neljälle hieman eri painoin.

Miten monia asioita näistä minäkin teen ja miten olen kuullut niiden olevan ärsyttäviä ja että ne pitäisi kitkeä itsestä pois. Sinä et säikähdä tai paheksu, vaan naurat kun kerron kaupoista ja munakellojäynistä. Parasta tässä ehkä onkin se, että sinä pidät myös niistä piirteistä minussa, joista muut ovat halunneet eroon. En tunne oloani oudoksi ja vialliseksi, vaan ensimmäistä kertaa elämässäni hyväksytyksi ja rakastetuksi itsenäni ja se tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä. Tuntuu ettet halua vain parhaita paloja minusta vaan haluat minut kokonaan. Kuin minäkin sinut. Google-neuroottisuus, nollasietokyky idiotismille ja ihmisviha mutta myös kiltein sydän, hellin käsi sekä lempein syleily. Analyyttinen luonne, kuitenkin spontaani tekijä, utelias ja vaihtelunhaluinen mutta siltikin turvapaikan tarpeessa. Paneudut asioihin ja eksytkin niihin välillä. Koet toisinaan tarvetta eristäytyä maailmasta. Kolhiutunut mutta toiveikas. G-avaimesi sopi lukkooni ja sävelesi soivat kauniina korvissani. Tuntuu kuin elämä olisi ollut nelikätinen sonaatti ja ennen sinua olisin voinut soittaa sitä vain puolikkaana. Nyt se kuulostaa siltä miltä pitääkin. Tätä se varmasti parhaimmillaan on, kunnes jälleen huomenna huomaan rakastavani sinua taas hieman enemmän.

torstai, 19. huhtikuu 2018

Pikakelaus

Tarttis olla massii, uutta passii
Ja äkkilähtö vaikka Afrikkaan
Et pääsis pois arjen paineesta
En jaksais stressaa tätä samaa taas

Ei oo taaskaan tarpeeks tuntei
Tai sit painaa pitkää päivää töitä
Mikä balanssi, en oo kuullukaan
Ai harrastuksia? Onks toi hepreaa?

Kipeenä taas, nollat sopparissa
Napit naamaan ja hikee pintaan
Kerkee sitä sit myöhemminkin lepää
Tai ykkösen vapailla vaan itkemään

Kaks duunii, koulu ja kädestä suuhun
Alkaaks mennä vähän puolvaloilla
Ei oo aikaa nukkuu eikä tuu syötyy
Mut en mä silti viittii alkaa valittaa

Kyl sillä taitaa arvostusta saada
Tai sit se on vaan lumetta mut
Miten pystyis kaikesta saadusta kiittää
Kun mikään ei voi ikinä riittää

"Avautu vuoro, otaks vastaan"
No anna tänne se ja heti
Ai niin, ois muuten ollu jotain menoo
Sori frendit, nähään myöhemmin

Keuhkokuume, vitut, tarviin ruton
En mä muuten ala pysähtymään
Antaa muiden pitää vapaansa
Mä painan kovaa kunnes tipun