perjantai, 5. heinäkuu 2019

Toistojen määrä

Mä oon nyt reilun vuoden odottanut sitä päivää, kun mun selkään ei enää satu. Oon siis ollut ihan varma siitä, että se tulee paranemaan täysin kivuttomaksi ja sit pystyn taas tekemään kaikenlaisia kivoa asioita ja juttuja, joita en nyt oo voinut. Tuskin on tarpeen sanoa, et tää kipuilun pitkittyminen ja kroonistuminen on käynyt vähän mielenterveydenkin päälle, koska paraneminen ei oo ollut todellakaan systemaattista vaan välillä tulee pitkiäkin aikoja, siis viikoista kuukausiin, kun kaikki normaalikin tekeminen sattuu ihan mielettömän paljon ja tuntuu ettei tää tuu ikinä loppumaan. Pari viikkoa sitten mun fysioterapeutti nosti kädet ilmaan ja sanoi, ettei hänellä oo enää keinoja auttaa ja alkaa myös uhkaavasti näyttää siltä, et jenkkien opioidikriisi tulee vielä viemään multa ne ainoat lääkkeet jotka mahdollistaa sen, et pystyn yksin edes nousemaan lattialta. 

Nyt pari viimeisintä kertaa kun oon terveydenhuollon kanssa ollut tekemisissä, on tullut puheeksi se et mun pitäis alkaa uudelleenohjelmoida mun ajatuksia siihen suuntaan, ettei tää kipu ehkä tuukaan koskaan loppumaan. Et voi olla et se on ikuisesti osa mun elämää ja mun pitää opetella elämään ja tekemään asioita sen sallimissa rajoissa. On tosi vaikeaa päästä eroon siitä "sit ku mun selkä on taas kunnossa"-mielentilasta, koska se on tavallaan luonut toivoa siitä et pystyn taas jonain päivänä tekemään kaikkia kivoja juttuja, vaikka se samalla onkin lisännyt sitä tunnetta et on oman kroppansa vanki ja et se oma kroppa on pettänyt sut. Tuntuu tosi pahalta, koska oon niin paljon odottanut sitä et pystyn heittämään voltteja ja laskemaan kajakilla alas koskea, tankotanssimaan ja vuorikiipeilemään, vaikka joskus juoksemaan maratoninkin, enkä välttämättä pystykään enää koskaan tekemään mitään niistä asioista, joita oon pitänyt "elämisen arvoisina". Multa on napattu pois Se Päivä, joka on ollut mulle vähän kuin valo tunnelin päässä, enkä mä tiedä enää mihin suuntaan mun pitäisi kulkea.

Käytännössä tää meinaa sitä, et mun pitää muodostaa uusi arvopohja mun elämälle ja opetella löytämään se yhtäläinen ilo pienemmistä asioista. En vaan tiedä, miten pääsen eroon niistä ajatuksista, et tässä maailmassa on äärettömän paljon upeita asioita, joista mä mahdollisesti jään kokonaan paitsi. Totta helvetissä oon katkera. Mun näkemys hyvin eletystä elämästä sisältää niin monia adrenaliinipommeja ja erilaisia asioita, joiden tekeminen vaatii uskallusta ja itsensä haastamista, et rauhallinen nurmikon kasvun seuraaminen on vain puolittaista elämää. Oon vihainen itelleni, vihainen mun kropalle ja vihainen maailmalle.

Oon onneksi saanut akuuttiapua terveydenhuollolta ja sain just puoltavan lausunnon Kelan tukemalle psykoterapialle, jossa sit jatkossa pystytään aktiivisesti purkamaan tätä tilannetta. Toivon tosi paljon, et siitä on apua ja löydän elämästä taas jotain mielekkyyttä ilman et vaan ruikutan tavoittamattomissa olevien asioiden perään. Koska vaikka inhoankin tällä hetkellä mun epäreilulta tuntuvaa elämää, niin inhoan myös sitä millaiseksi tää krooninen kipu välillisesti on mut muuttanut: en mä oo ihminen, joka valittaa jatkuvasti siitä, miten paska fiilis sillä on, enkä myöskään sellainen joka eristäytyy muista, koska ei halua nähdä miten muut pystyy tekemään asioita, joihin ei itse pysty. Haluan taas olla se tyyppi, joka elää pääasiassa positiivisella pohjavireellä ja joka osaa olla aidosti iloinen toisten puolesta oli kyseessä mikä asia tahansa. Mä haluan taas olla mä.

torstai, 21. helmikuu 2019

Ystävänpäivä

Näin viime yönä unessa mielettömän kauniita kuvia

Iloisista asioista; kuten siitä, miten sä hymyilet

Vielä kaiken tän ajan jälkeenkin

Aina, kun mä otan paidan pois päältä

 

Ihan ku tää päivä olis ensimmäinen ja oltais vasta tuttuja

Ja toisessa ois niin paljon kaikkea uutta ja jännää

Vaikka jokainen kaari ja ryppy ja luomi

Onkin jo oikeasti vanha rakas ystävä

 

Tää on sitä lämmintä, kilttiä satujen rakkautta

Sellaista, joka pitää hyvää huolta toisesta

Siksi mä oon niin superonnellinen tänään

Koska oot siinä ja rakastat mua

 

Vaikka oonkin välillä hullu

perjantai, 1. helmikuu 2019

vuorenpurkaus

Sydäntä sattuu koko ajan
Tai ainakin heti kun ei oo tekemistä
Ahdistaa niin helvetisti joka yö
Enkä saa unta kun on liian hiljaista
Ja sängyssä ihan liikaa tilaa

Mieli tekis huutaa et saatana huomiota
Mulla on sua jäätävä ikävä
Toivon että säkin joskus mietit mua
Vaikka haluisinkin olla kuin kakara
Maata lattialla, itkee ja raivota

Silti hymyilen ku soitellaan
Vaikka kuristaa enkä saa henkee
Koska muuten sä et soittais koskaan
Enkä oikeesti ees oo niin itsekäs
Tää vaan aina tappaa mua sisältä

Ajanjaksot kymmenkertaistuu
Ihoon sattuu mut tarviin halin
Yksin oon aina ihan hiljaa
Niin että kieli kuivuu kitalakeen
Enkä kaupassa saa enää sanotuksi moi

lauantai, 27. lokakuu 2018

Pelkkää pahaa

Olet halpa, olet röyhkeä, olet itsekkäin ja itsekeskeisin tapaamani yksilö. Yrität luoda itsellesi jalustaa kaivamalla maata toisten jalkojen alta keskenkasvuisen kakaran lailla. Joko sinulle ei ole koskaan opetettu käytöstapoja tai, vielä surullisempaa, olet päättänyt olla noudattamatta niitä. Oikuttelet lapsen tavoin jos toisen ihmisen mielipide riitelee omasi kanssa ja jatkat sitä niin kauan kunnes muut luovuttavat ja voit kokea olevasi voittaja. Testaat ihmisten kiintymyksen tasoa dramaattisilla kohtauksilla kuluttaen turhaan toisten voimavaroja. Olet välinpitämätön kehittymään ja oppimaan ja ennemmin mätänet tyytyväisenä television roskaohjelmien ääreen kuin pyritkään muuttamaan itseäsi. Pidät liian tiukasti kiinni ja kuvittelet omistavasi toiset ihmiset. Oikeutat lapsellisen käytöksesi milloin milläkin mitättömän pienellä hankaluudella, jollaiseen ihmiset yleensä suhtautuvat lähinnä olankohautuksella. Viljelet sisäpiirivitsejä ja yrität luoda minulle mielikuvan omasta ulkopuolisuudestani ilmeisesti ymmärtämättä sitä, että jos joku niin olet sitä nykyään itse. Koet oikeudeksesi kommentoida, tuomita ja pilkata muiden valintoja ja mieltymyksiä huolimatta siitä, etteivät ne vaikuta sinun elämääsi millään tapaa.


Halveksin sinua äärettömän paljon ja toivon lähinnä sitä, ettei elämä olisi koskaan ajanut meitä kohtaamaan toisiamme, mutta hymyilen tavatessamme, koska meidät yhdistävä henkilö ei ole syypää käytökseesi. Keskustelen kanssasi kuin minua kiinnostaisi asiasi siksi, koska en anna sinulle sitä iloa, että aloittaisin mykkäkoulun. Olen sinulle äärettömän mukava ja nautin siitä ilmeestä, joka kasvoillasi vilahtaa aina toisinaan kun huomaat muiden keskittyvän enemmän johonkin muuhun kuin sinuun. Jos päätös olisi vain minun, sulkisin sinut tällä sekunnilla pois elämästäni niin, ettet enää koskaan vaikuttaisi siihen millään tapaa eikä minun koskaan enää tarvitsisi nähdä naamaasi tai kuulla nimeäsi, koska ne saavat minut voimaan fyysisesti pahoin joka ikinen kerta. 


Minä olen nyt se aikuismaisempi, vaikka mieleni tekisi huutaa ja sylkeä naamallesi kaikki se viha, joka sisälläni sinua kohtaan on muodostunut. On tämä kyllä helvetin vaikeaa. Joka ikinen päivä. Vihaan sitä, miten yrität testata tärkeyttäsi ja määrittää arvoasi minulle tärkeän ihmissuhteen kustannuksella. Vihaan sitä, miten olet päässyt ihoni alle. Sinä typerä, helppo ja sisältä mätä huora. En toivo ihmisille pahaa, mutta sinä olet yksi niistä harvoista joille en toivo mitään hyvää tähän elämään. Toivottavasti näet itsesi jonakin päivänä tekojesi valossa ja opit häpeämään.

tiistai, 18. syyskuu 2018

Anteeksiantamisen monisyisyys

On hassua, miten jonkun ihmisen suusta yllättäen tulevaa kehua ei osaa ottaa vastaan, kun on tottunut ko. henkilön taholta pelkkään kritiikkiin ja vähättelyyn. Miettii, mitä se mahtaa haluta ja mikä vitsi tähän nyt on piilotettu. Voihan se toki olla, että kyseinen tyyppi on vihdoin mennyt itseensä ja päättänyt muuttaa pinttyneitä toimintatapojaan, mutta hirveän hankalaa siihen on uskoa.

Yhtäkkiä 27 vuoden jälkeen ”vittumainen asennevammani” onkin kadonnut ja tilalle tullut ”ihailtava asenne, jolla pääsee pitkälle ja josta olla kateellinen” ja sen sijaan että olisin edelleen ”typerä ämmä, jota saa hävetä” olenkin ”todella viisas nainen”. Miten siihen kuuluisi suhtautua, kun ei koskaan ole saanut mitään selitystä aiemmalle käytökselle saati tälle yhtäkkiselle suunnanmuutokselle? En ole niin paljoa muuttunut, että olisin antanut syyn vaihtaa näin radikaalisti ääripäästä toiseen.

Olen kokenut pääosin päässeeni yli lapsuudesta kumpuavasta katkeruudesta ja oppineeni suodattamaan suurimman osan siitä negatiivisuudesta, joka vyöryy päälle aina kyseisen ihmisen kanssa keskustellessani. Vaan mahtaako kuitenkaan olla näin, kun nyt koen tarvetta olla piittaamatta kehuista ja selitän ne vain vanhuuden ja muistisairauden aiheuttamalla pään pehmentymisellä ja yksinjäämisen pelosta johtuvalla mielistelyllä. En tahdo tai osaa enää ottaa niitä kauniitakaan sanoja vastaan. Sen sijaan, että olisin tämän henkilön kohdalla luonut mestarillisen suodattimen, olenkin tainnut muodostaa niin kestävän suojakuplan, ettei sen läpi pääse edes ne positiiviset asiat. Ei sellainen suoja synny anteeksiannosta tai välinpitämättömyydestä vaan kaunasta, pelosta ja päivittäisestä varuillaanolosta. Kyllä ihminen osaa hyvin huijata itseään.

Vaikka uskonkin siihen, että ihmiset voivat halutessaan muuttua paremmiksi versioiksi itsestään, mun on ollut mahdotonta edes ajatella sitä, että tämä tyyppi pystyisi siihen. Vaikka yleensä tahdon antaa ihmisille uuden mahdollisuuden, en tahtoisi antaa sitä nyt. Toiminko omaa moraaliani vastaan, jos en osaa nyt antaa anteeksi ja katsoa toistuvien laiminlyöntien ja kriittisimmässä kehitysvaiheessa olevaa persoonaani rikkovien sanojen ja tekojen ohi niin, että antaisin toisen todistaa mahdollisen halunsa muutokseen? Onko väärin toista ihmistä kohtaan, oli tämä käyttäytynyt miten tahansa, olla niin vankkumaton, että sokeasti tuomitsee nykyhetkessäkin aiempien, toisiin kohdistuneiden rikkomusten perusteella?

Tahtoisin sanoa ei. Onko yksilön velvollisuus kuitenkaan aina antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä? Jos annan anteeksi, tarkoittaako se sitä, että minua saa jatkossakin kohdella miten vain? Tarkoittaako anteeksianto näin pitkän ajan jälkeen sitä, että tekijä on kärsinyt tuomionsa tai hyvittänyt tekonsa vai sitä, että teot vanhenevat tietyn ajan kuluttua, jolloin toista ei voi enää pitää niistä tilivelvollisena? Onko toisia kohtaan tehty paha muka aina hyvitettävissä? Vai kuuluuko ihmisen lopun ikäänsä kestää kaikkien tekojensa seuraukset? Ei sekään oikeudelta kuulosta. Kuka meistä ei olisi tehnyt virheitä?

Mieleni tekisi kuitenkin pitää kyseinen henkilö edelleen etäällä huolimatta siitä, miten pahoillaan hän saattaa olla tai olla olematta: menneisyydestä puhumme harvoin, enkä ole koskaan kuullut anteeksipyyntöä. Ei kai anteeksiantokaan ole silloin tarpeellinen. Toisaalta jos kannan alitajunnassani kaunaa, enkö silloin tee hallaa vain itselleni? Se toinen ihminen ei kuitenkaan saa tai maksa katkeruudestani yhtään mitään ja itse olen ainoa, johon se vaikuttaa. Pitäisikö minun siis oman itseni vuoksi osata päästää henkisellä tasolla irti niistä kokemuksista, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että toinen nollaa silmissäni karmisen tasapainonsa.

Vaikka miten paasaankin siitä, ettei verisukulaisuus velvoita ihmistä mihinkään, on äärettömän vaikeaa kaikista negatiivisista kokemuksista ja sanoista, peloista ja kivuista huolimatta tehdä lopullinen pesäero ihmiseen, jota olen kutsunut äidiksi. Olen pahoillani vain siitä, että koet minun pilanneen elämäsi, etkä näe tarpeeksi selvästi huomataksesi omien tekojesi seurauksia.