keskiviikko, 6. marraskuu 2019

Tuho ja mitä siitä seurasi

Askel kerrallaan. Jäljellä on enää kolme porrasta. Näen vain sumua kyynelten läpi ja pidätän itkua, ettei joku rappukäytävään samaan aikaan osuva naapuri näkisi minua tässä kunnossa. Puristan kaiteesta liian kovaa ja vedän itseni seuraavalle portaalle. Jalat yrittävät pettää alta ja joudun varaamaan suuren osan painostani käsilleni. Lihakseni ovat tulessa ja tuntuu väärältä selvitä tällaisesta kivusta hengissä. Lähestyn kotiovea seinistä tukea ottaen ja lasken sekunteja siihen, että saan luovuttaa.

Olen vihainen keholleni siitä, että se petti minut. Olen vihainen maailmalle. Ennen kaikkea olen vihainen itselleni, koska en ylimielisyyttäni uskonut varoitusmerkkejä ja hakenut apua tarpeeksi aikaisin. Nuoruudenvimmassa pidin itseäni voittamattomana enkä suostunut myöntämään tilanteen vakavuutta. Myrkyllinen työilmapiiri oli vääristänyt ajatukseni ja olin tietyllä tapaa ylpeä siitä, että tein kuukausien ajan fyysisesti raskasta työtä kovista kivuista huolimatta. En lopulta pystynyt edes nousemaan sängystä ilman kipulääkkeitä ja niiden vaikutuksen alaisenakin itkin kivusta nostaessani kahvipannun pöydältä. Häpesin hitaita liikkeitäni ja inhosin sitä, miten laiskana minua pidettiin, koska näytin päällisin puolin terveeltä, eivätkä ihmiset tienneet minuun sattuvan. Olin aina tottunut pärjäämään yksin, mutta yhtäkkiä en pystynyt kantamaan edes maitotölkkiä kaupasta kotiin. Oli nöyryyttävää olla niin avuton ja riippuvainen muista.

Olen miettinyt, olisinko saanut kunnollista hoitoa, jos olisin hakeutunut terveydenhuollon piiriin jo aiemmin. Liian usein kuulee tarinoita siitä, miten selkäkipuisille nuorille on vain annettu Buranaa evääksi kotimatkalle ja toivoteltu hyvää jatkoa, mutta minut otettiin onneksi heti vakavasti ja sain kiireellisen lähetteen magneettikuviin, vaikkei tämän ikäisiä kuulemma yleensä kuvata ollenkaan. Lääkäri hämmästyi kertoessani, että olin vielä edellisenä iltanakin ollut töissä ja egoani hiveli, kun sain kuulla olevani aikamoinen sissi. Lääkäri epäili välilevynpullistumaa ja minä aloin pelätä mahdollista leikkausta.

Kului kaksi kuukautta ennen kuin sain kutsun magneettikuvaukseen. Kaksi kuukautta, vaikka minulla oli kiireellinen lähete. Ortopedi löysi selästäni rappeumaa ja pinnastaan haljenneen välilevyn, mikä selitti jalat alta vievän hermosäryn ja säteilykivut. Leikkaushoitoa ei ollut luvassa, koska toipumisennuste oli hyvä pelkällä kuntoutuksella. Tunsin pitkästä aikaa toivoa siitä, että voisin vielä parantua. Ehkä pystyisin vielä jonain päivänä liikkumaan ja toimimaan kuten muutkin. Voisin vielä joskus juosta maratonin ja tuntea kuinka adrenaliini virtaa laskuvarjohypyn aikana. Benjihyppy ja koskenlasku, vuorikiipeily tai laskettelu – keksin heti niin monia ihania asioita, jotka tekisin heti kun olen parantunut. En millään olisi malttanut odottaa sitä, että saisin taas tanssia. Vajosin syvälle ”sitten kun”-ajatteluun ja vaikka se tavallaan lohdutti, se myös lisäsi tunnetta, että olen oman kehoni vanki.

Kun kolme kuukautta lausunnon jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan käynnit kunnallisella fysioterapeutilla, sysäsin muun elämäni täysin syrjään ja keskityin vain kuntoutumisprosessiin. Tein kaiken ja enemmänkin kuin ohjeistettiin, mutta kivut eivät helpottaneet. Pystyin lääkkeiden voimalla kävelemään kerrallaan noin vartin ajan ennen kuin särky pakotti pitämään vähintään yhtä pitkän tauon. Purin silti hammasta ja jatkoin viikko toisensa jälkeen harjoitteiden tekemistä, kunnes oli kulunut kuukausia ja lääkäri kehotti viimeisen fysioterapiakäynnin päätteeksi totuttelemaan ajatukseen, etten ehkä koskaan tulisikaan paranemaan entiselleni. 

Maailmani pimeni. Ei tämä näin voinut mennä. Tämä ei ollut vaihtoehto. Olin jaksanut herätä aamuisin, koska olin ajatellut sitä kaunista päivää, jolloin tämä kaikki olisi ohitse. Se oli ollut tavoitteeni, valoni tunnelin päässä, oman Via Dolorosani päättävä taivas. Nyt minulta riistettiin Se Päivä, joka olisi tehnyt tästä kaikesta kärsimisen arvoista. Minulla ei ollut enää päämäärää. Ei jäljellä mitään tavoittelemisen arvoista, vain Canthin kauhistelemaa nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Ei sellainen elämä olisi elämisen arvoista.

Lamaannuin täysin enkä pitkään aikaan pystynyt käsittelemään asiaa. Tahdoin kieltää kaiken, ikään kuin se muuttaisi tosiasioita. Aloin vältellä muita ihmisiä, koska olin katkera epäreilulta tuntuvan elämäni vuoksi. En tahtonut nähdä, miten helppoa muiden oli ottaa yhtäkkisiä juoksuaskelia tai hyppelehtiä katukivien reunoja pitkin. Olin muuttunut kateelliseksi ja kyyniseksi, eivätkä ne piirteet sopineet minulle. Meni kauan, ennen kuin ensimmäistä kertaa aloin jälleen ajatella tulevaisuutta ja mitä voisin siihen sisällyttää, tietysti kivun sallimissa rajoissa. Tiesin, että vanha työni ravintola-alalla oli historiaa, sillä se oli jo täysin terveellekin ihmiselle raskasta sekä henkisesti että fyysisesti, mutta sen alan sentään tunsin ja osasin. Olin juuri löytänyt oman paikkani ja nyt edessä oli jälleen sama pitkä prosessi, josta vasta muutama vuosi sitten räpiköin läpi. En tiennyt, mihin muuhunkaan minusta olisi ja lannistunut mieleni vastasi, ettei mihinkään.

Ajan myötä uskalsin puhua asiasta ja omista tuntemuksistani yhä enemmän. Keskustelin ystävieni kanssa ja päivitin asiasta avoimesti sosiaaliseen mediaan, jonka seurauksena syntyi vilkkaita keskusteluja ja vertaistukiyhteyksiä samoja asioita läpikäyvien ihmisten kanssa. Niin klisee kuin se onkin, aika ja puhuminen auttoivat ja aloin nähdä uusia mahdollisuuksia tulevaisuudessani. Pohjamutiin uponnut itseluottamukseni alkoi hiljalleen nostaa päätään ja uskalsin lähteä tavoittelemaan jo lapsuudessa muodostunutta unelmaa: toimittajan ammattia. En ollut koskaan uskaltanut hakea alan koulutukseen, koska ironista kyllä en halunnut pettyä, jos en olisikaan päässyt sisään.

Päätin kuitenkin yrittää ja se palkittiin heti ensimmäisellä kerralla. Tuntui, että räjähtäisin onnesta, mutta samaan aikaan oli outoa olla pitkästä aikaa ylpeä itsestään. Minä pystyin siihen. Minä onnistuin. Minä, aivan itse, ilman muiden apua. Kaksi vuotta kestäneen syrjäytymisen lähestyessä vihdoin loppuaan tuntui viimeinen kuukausi kuin hidastetulta. Olin kärsimätön ja innoissani, sillä elämääni tulisi taas jotain sisältöä. Sillä olisi jokin tarkoitus, kuten minullakin. Mieleni täyttyi tulevaisuuteen liittyvistä unelmista, jotka olivat nyt kaikki valmiita toteutettaviksi. Elämällä oli lupa alkaa uudestaan.

Päivän päätyttyä poistun muun ryhmän mukana luokasta. Juttelemme luennon sisällöstä ja nauramme joillekin aivan arkipäiväisille asioille. Joukon hajaannuttuakin tunnen oloni lämpimäksi ja iloiseksi. Minä en kuulu pelkästään jonnekin, vaan minä kuulun tänne. Olen tämän kahden viikon aikana kävellyt joka päivä tunnin matkan kampukselta kotiin ilman kipuja. Hyppään kolme viimeistä porrasta alas ja hymyilen. Minä yksi, selkä nolla. Minä voitin. 

torstai, 21. helmikuu 2019

Ystävänpäivä

Näin viime yönä unessa mielettömän kauniita kuvia

Iloisista asioista; kuten siitä, miten sä hymyilet

Vielä kaiken tän ajan jälkeenkin

Aina, kun mä otan paidan pois päältä

 

Ihan ku tää päivä olis ensimmäinen ja oltais vasta tuttuja

Ja toisessa ois niin paljon kaikkea uutta ja jännää

Vaikka jokainen kaari ja ryppy ja luomi

Onkin jo oikeasti vanha rakas ystävä

 

Tää on sitä lämmintä, kilttiä satujen rakkautta

Sellaista, joka pitää hyvää huolta toisesta

Siksi mä oon niin superonnellinen tänään

Koska oot siinä ja rakastat mua

 

Vaikka oonkin välillä hullu

perjantai, 1. helmikuu 2019

vuorenpurkaus

Sydäntä sattuu koko ajan
Tai ainakin heti kun ei oo tekemistä
Ahdistaa niin helvetisti joka yö
Enkä saa unta kun on liian hiljaista
Ja sängyssä ihan liikaa tilaa

Mieli tekis huutaa et saatana huomiota
Mulla on sua jäätävä ikävä
Toivon että säkin joskus mietit mua
Vaikka haluisinkin olla kuin kakara
Maata lattialla, itkee ja raivota

Silti hymyilen ku soitellaan
Vaikka kuristaa enkä saa henkee
Koska muuten sä et soittais koskaan
Enkä oikeesti ees oo niin itsekäs
Tää vaan aina tappaa mua sisältä

Ajanjaksot kymmenkertaistuu
Ihoon sattuu mut tarviin halin
Yksin oon aina ihan hiljaa
Niin että kieli kuivuu kitalakeen
Enkä kaupassa saa enää sanotuksi moi

lauantai, 27. lokakuu 2018

Pelkkää pahaa

Olet halpa, olet röyhkeä, olet itsekkäin ja itsekeskeisin tapaamani yksilö. Yrität luoda itsellesi jalustaa kaivamalla maata toisten jalkojen alta keskenkasvuisen kakaran lailla. Joko sinulle ei ole koskaan opetettu käytöstapoja tai, vielä surullisempaa, olet päättänyt olla noudattamatta niitä. Oikuttelet lapsen tavoin jos toisen ihmisen mielipide riitelee omasi kanssa ja jatkat sitä niin kauan kunnes muut luovuttavat ja voit kokea olevasi voittaja. Testaat ihmisten kiintymyksen tasoa dramaattisilla kohtauksilla kuluttaen turhaan toisten voimavaroja. Olet välinpitämätön kehittymään ja oppimaan ja ennemmin mätänet tyytyväisenä television roskaohjelmien ääreen kuin pyritkään muuttamaan itseäsi. Pidät liian tiukasti kiinni ja kuvittelet omistavasi toiset ihmiset. Oikeutat lapsellisen käytöksesi milloin milläkin mitättömän pienellä hankaluudella, jollaiseen ihmiset yleensä suhtautuvat lähinnä olankohautuksella. Viljelet sisäpiirivitsejä ja yrität luoda minulle mielikuvan omasta ulkopuolisuudestani ilmeisesti ymmärtämättä sitä, että jos joku niin olet sitä nykyään itse. Koet oikeudeksesi kommentoida, tuomita ja pilkata muiden valintoja ja mieltymyksiä huolimatta siitä, etteivät ne vaikuta sinun elämääsi millään tapaa.


Halveksin sinua äärettömän paljon ja toivon lähinnä sitä, ettei elämä olisi koskaan ajanut meitä kohtaamaan toisiamme, mutta hymyilen tavatessamme, koska meidät yhdistävä henkilö ei ole syypää käytökseesi. Keskustelen kanssasi kuin minua kiinnostaisi asiasi siksi, koska en anna sinulle sitä iloa, että aloittaisin mykkäkoulun. Olen sinulle äärettömän mukava ja nautin siitä ilmeestä, joka kasvoillasi vilahtaa aina toisinaan kun huomaat muiden keskittyvän enemmän johonkin muuhun kuin sinuun. Jos päätös olisi vain minun, sulkisin sinut tällä sekunnilla pois elämästäni niin, ettet enää koskaan vaikuttaisi siihen millään tapaa eikä minun koskaan enää tarvitsisi nähdä naamaasi tai kuulla nimeäsi, koska ne saavat minut voimaan fyysisesti pahoin joka ikinen kerta. 


Minä olen nyt se aikuismaisempi, vaikka mieleni tekisi huutaa ja sylkeä naamallesi kaikki se viha, joka sisälläni sinua kohtaan on muodostunut. On tämä kyllä helvetin vaikeaa. Joka ikinen päivä. Vihaan sitä, miten yrität testata tärkeyttäsi ja määrittää arvoasi minulle tärkeän ihmissuhteen kustannuksella. Vihaan sitä, miten olet päässyt ihoni alle. Sinä typerä, helppo ja sisältä mätä huora. En toivo ihmisille pahaa, mutta sinä olet yksi niistä harvoista joille en toivo mitään hyvää tähän elämään. Toivottavasti näet itsesi jonakin päivänä tekojesi valossa ja opit häpeämään.

tiistai, 18. syyskuu 2018

Anteeksiantamisen monisyisyys

On hassua, miten jonkun ihmisen suusta yllättäen tulevaa kehua ei osaa ottaa vastaan, kun on tottunut ko. henkilön taholta pelkkään kritiikkiin ja vähättelyyn. Miettii, mitä se mahtaa haluta ja mikä vitsi tähän nyt on piilotettu. Voihan se toki olla, että kyseinen tyyppi on vihdoin mennyt itseensä ja päättänyt muuttaa pinttyneitä toimintatapojaan, mutta hirveän hankalaa siihen on uskoa.

Yhtäkkiä 27 vuoden jälkeen ”vittumainen asennevammani” onkin kadonnut ja tilalle tullut ”ihailtava asenne, jolla pääsee pitkälle ja josta olla kateellinen” ja sen sijaan että olisin edelleen ”typerä ämmä, jota saa hävetä” olenkin ”todella viisas nainen”. Miten siihen kuuluisi suhtautua, kun ei koskaan ole saanut mitään selitystä aiemmalle käytökselle saati tälle yhtäkkiselle suunnanmuutokselle? En ole niin paljoa muuttunut, että olisin antanut syyn vaihtaa näin radikaalisti ääripäästä toiseen.

Olen kokenut pääosin päässeeni yli lapsuudesta kumpuavasta katkeruudesta ja oppineeni suodattamaan suurimman osan siitä negatiivisuudesta, joka vyöryy päälle aina kyseisen ihmisen kanssa keskustellessani. Vaan mahtaako kuitenkaan olla näin, kun nyt koen tarvetta olla piittaamatta kehuista ja selitän ne vain vanhuuden ja muistisairauden aiheuttamalla pään pehmentymisellä ja yksinjäämisen pelosta johtuvalla mielistelyllä. En tahdo tai osaa enää ottaa niitä kauniitakaan sanoja vastaan. Sen sijaan, että olisin tämän henkilön kohdalla luonut mestarillisen suodattimen, olenkin tainnut muodostaa niin kestävän suojakuplan, ettei sen läpi pääse edes ne positiiviset asiat. Ei sellainen suoja synny anteeksiannosta tai välinpitämättömyydestä vaan kaunasta, pelosta ja päivittäisestä varuillaanolosta. Kyllä ihminen osaa hyvin huijata itseään.

Vaikka uskonkin siihen, että ihmiset voivat halutessaan muuttua paremmiksi versioiksi itsestään, mun on ollut mahdotonta edes ajatella sitä, että tämä tyyppi pystyisi siihen. Vaikka yleensä tahdon antaa ihmisille uuden mahdollisuuden, en tahtoisi antaa sitä nyt. Toiminko omaa moraaliani vastaan, jos en osaa nyt antaa anteeksi ja katsoa toistuvien laiminlyöntien ja kriittisimmässä kehitysvaiheessa olevaa persoonaani rikkovien sanojen ja tekojen ohi niin, että antaisin toisen todistaa mahdollisen halunsa muutokseen? Onko väärin toista ihmistä kohtaan, oli tämä käyttäytynyt miten tahansa, olla niin vankkumaton, että sokeasti tuomitsee nykyhetkessäkin aiempien, toisiin kohdistuneiden rikkomusten perusteella?

Tahtoisin sanoa ei. Onko yksilön velvollisuus kuitenkaan aina antaa anteeksi kokemaansa vääryyttä? Jos annan anteeksi, tarkoittaako se sitä, että minua saa jatkossakin kohdella miten vain? Tarkoittaako anteeksianto näin pitkän ajan jälkeen sitä, että tekijä on kärsinyt tuomionsa tai hyvittänyt tekonsa vai sitä, että teot vanhenevat tietyn ajan kuluttua, jolloin toista ei voi enää pitää niistä tilivelvollisena? Onko toisia kohtaan tehty paha muka aina hyvitettävissä? Vai kuuluuko ihmisen lopun ikäänsä kestää kaikkien tekojensa seuraukset? Ei sekään oikeudelta kuulosta. Kuka meistä ei olisi tehnyt virheitä?

Mieleni tekisi kuitenkin pitää kyseinen henkilö edelleen etäällä huolimatta siitä, miten pahoillaan hän saattaa olla tai olla olematta: menneisyydestä puhumme harvoin, enkä ole koskaan kuullut anteeksipyyntöä. Ei kai anteeksiantokaan ole silloin tarpeellinen. Toisaalta jos kannan alitajunnassani kaunaa, enkö silloin tee hallaa vain itselleni? Se toinen ihminen ei kuitenkaan saa tai maksa katkeruudestani yhtään mitään ja itse olen ainoa, johon se vaikuttaa. Pitäisikö minun siis oman itseni vuoksi osata päästää henkisellä tasolla irti niistä kokemuksista, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että toinen nollaa silmissäni karmisen tasapainonsa.

Vaikka miten paasaankin siitä, ettei verisukulaisuus velvoita ihmistä mihinkään, on äärettömän vaikeaa kaikista negatiivisista kokemuksista ja sanoista, peloista ja kivuista huolimatta tehdä lopullinen pesäero ihmiseen, jota olen kutsunut äidiksi. Olen pahoillani vain siitä, että koet minun pilanneen elämäsi, etkä näe tarpeeksi selvästi huomataksesi omien tekojesi seurauksia.