Kello näyttää jo aamua. Turku on hiljainen. Kai täällä kuuluu normaaleja kaupungin ääniä kuten kaukana ajavat autot ja tuulen humina kerrostalojen välissä, mutta niihin on jo tottunut eikä niitä kuule jollei keskity. Tasainen ääni on lohdullista siinä missä liiallinen hiljaisuus on ahdistavaa. Nimittäin kun on täysin hiljaista, sitä alkaa miettiä, mitä ääniä tästä tilasta puuttuu. Se kun kuulee miten keuhkoihin virtaa ilma. Kun ihminen huokaa nautinnollisesti ennen nukahtamistaan. Ellei sitten luule tulleensa jo kuuroksi.

Joko kuvittelen tai täällä alkaa hiljalleen olla valoisaa, vaikkei kello ole edes kahdeksaa. Kevät taitaa sittenkin olla tulossa. Sitä on kyllä hyvin vaikeaa uskoa. Ulkonakin on niin liukasta. Tavallaan kyllä ymmärrän, jää on aivan toimiva suojakerros. Epätoivotut asiat yleensä vaan liukuvat pois. Joku heittää pintaan hiekkaa saadakseen hieman epävarmaa tarttumapintaa. Se riittää, eikä kukaan vaadi enempää. Onhan se tavallaan hassua, tyytyä niin vähään. Kevättä saa aina odottaa ja kesä on käytännössä harvinaisuus.

Kadulla reippaat ihmiset astuvat jo nyt autoihinsa ja ajavat pois. Osa onneksi kävelee. Epänormaaliuden tunnetta tukee tämä väärään kiertynyt rytmi. Yritän saada unta kun muut heräävät. Silti istun tässä ikkunassa ja vain katson. Linnut laulavat enkä saa päältäni nukahdettua. Kysymyssanoja ja pelkotiloja toistensa perään ja kolme kerrallaan. Kierros toisensa jälkeen kunnes olen solmussa ja huimaa.

Kunpa tämä loppuisi. Elämä olisi vapaasti valittavissa sen jälkeen, ilman vaateita tai velvollisuuksia. Kai lämpimässä olisi mukava elää vaikkei puhuisikaan paikallista kieltä. Karibian aurinkoonkin varmasti tottuu ettei enää palaisi. Se olisi helppoa ja vaivatonta. Minut ja lopun erottaa vain takin muotoinen este, koska ulkona on niin kylmä. Ja koska lupasin tuoda takin kentälle. Kuka olisikaan hypotermian arvoinen.