Päätin tarttua haasteeseen, jonka löysin Haastavaa kirjoittamista -blogista (http://haastavaakirjoittamista.blogspot.com). Haasteena oli seuraava: ”Muuta joku oma muistosi niin, että kerrot sen jonkun toisen paikalla olleen näkökulmaan.”

 

—-

 

Päätimme jäädä perjantaina viimeisen tunnin jälkeen tekemään ryhmätyötä koulun tiloihin, koska emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kenen luokse kokoontuisimme vapaa-ajallemme sitä jatkamaan. Ulkona pyrytti lunta niin sankasti, etten ulos katsoessani nähnyt pellon toisella puolen sijaitsevaa kotiani. Alemmilla luokilla olevat lapset kiljuivat ikkunan takana laskiessaan pulkalla koulun mäkeä ja häiritsivät keskittymistä. Siitä huolimatta saimme kuitenkin kahden tunnin aikana paljon aikaiseksi ja hyvä niin, sillä esitelmä oli tarkoitus pitää jo ensi viikolla.

 

Tehdessäni lähtöä varmistin moneen otteeseen huivin olevan tiukasti kaulani ympärillä; harva asia nimittäin on niin kammottava kuin valuva lumihiutale niskassa. Kiitin onneani siitä, ettei minulla ollut kuin parin minuutin mittainen kotimatka. Viivi joutui nimittäin kävelemään tuiskussa jopa puoli tuntia! Vihaisin äitiäni, jos joutuisimme muuttamaan niin kauas, että koulumatkastani tulisi yhtä pitkä.

 

Astuessani ulos tajusin, että lunta satoi vielä kovemmin kuin olin sisätiloista käsin ymmärtänytkään, ellei myrsky sitten ollut yltynyt. Tuuli kohisi piponkin läpi korvissani niin kovaa, etten kuullut luokkakavereiden moikkauksia lähtiessämme koulun pihalta kukin omaan suuntaamme. Kävelin kiireellä kotia kohti, ei olisi nimittäin kauaa aikaa pakata tavaroita viikonloppua varten, ennen kuin isä tulisi hakemaan.

 

Päästessäni rivitalomme parkkipaikalle, huomasin ulko-ovemme edessä epämääräisen möykyn. Lähemmäs käveltyäni tajusin sen olevan kolme vuotta nuorempi siskoni Milla, joka oli käpertynyt keräksi ulko-oven ja varaston seinän väliseen nurkkaan. Olin epäillytkin, ettei hänen älynlahjoissaan ollut kehumista, mutta en uskonut hänenkään olevan niin typerä, että makaisi tällaisella säällä hangessa. Juuri kun olin kysymässä, mitä hän oli tekemässä, Milla nosti päänsä ja katsoi minua itkuisin silmin, naama pakkassäästä punoittuneena.

 

”Missä sä oikein olet ollut?”, Milla parahti.

 

”Mitä se sulle oikein kuuluu. Miks sä siinä makaat?”, tuhahdin ärsyyntyneenä.

 

Milla käänsi katseensa maahan ja nieleskeli itkua. ”Mä unohdin avaimet kotiin.”

 

”Etkä sit hakenut vara-avainta?”

 

”En mä tiedä kenellä se on!” Millan naama rutistui mutruun ja näytti kuin itku alkaisi taas.

 

Tunsin raivon nousevan pintaan. Aina Millan perään joutui katsomaan ja ongelmatilanteissa hän vain alkoi itkeä, eikä edes yrittänyt ratkaista asiaa. Olin niin kyllästynyt olemaan lapsenvahti. Kyllä yhdeksänvuotiaan kuuluisi jo pärjätä itsekseenkin.

 

”No isännöitsijällä, tyhmä! Tuolla viimeisessä asunnossa”, ärähdin ja osoitin talon päätyä kohti. ”Kyllä sun edes se olis pitänyt tietää!”

 

Minulla ei ollut aikaa jäädä vääntämään asiasta, joten kävelin kohti ovea avaimet kädessä. Milla nousi täristen ylös maasta ja pyysi minua kiirehtimään, koska paleli niin paljon. Hoputtaminen oli minulle viimeinen niitti: tönäisin Millan kumoon lumihankeen, avasin nopeasti oven ja pamautin sen kiinni ennen kuin Milla ehti nousta ylös. Ei mennyt kauaakaan kun ovea alettiin takoa nyrkeillä ja ovikelloa pimpottaa aivan kuin se olisi jokin lelu. Onneksi äiti oli joka pääsiäinen ja pyhäinpäivä näyttänyt karkinkerjääjiä vältellessään miten ovikellosta saa johdon irti niin, ettei se pidä enää ääntä.

 

Kuulin oven läpi Millan huudot, kuinka tämä aneli minua avaamaan, miten kylmä hänellä muka oli vaikka olikin pukeutunut toppavaatteisiin ja miten hän on odottanut tunteja ulkona. Ihan kuin se olisi minun syyni.

 

”Ehkä sä vitun kakara et enää unohda avainta! Ei oo mun homma availla sulle ovia!”, huusin takaisin.

 

Päätin tehdä läksyt, ennen kuin päästäisin Millan sisälle. Tekisi hänelle hyvää odottaa hetki ulkona, ehkä hän myös silloin oppisi jotain. Ovelta kuului vielä jonkin aikaa satunnaisia kolauksia ja lopulta nekin loppuivat. Kun sain viimeisenkin tehtävän valmiiksi, asetin kirjat ja penaalin tarkasti reppuuni maanantaita varten.

 

Astelin varovasti ulko-ovelle ja kuuntelin, mutta Millasta ei päässyt ääntäkään. Olin löytänyt hänen avaimensa eteisen pöydältä ja puristin sitä tiukasti nyrkissäni. Raotin ovea hieman ja kysyin, halusiko hän tulla sisälle. Tuulen huminan seasta kuului hiljaa myöntävä vastaus. Riuhtaisin oven selälleen ja paiskasin Millan avaimen nyt jo melko paksuksi muodostuneeseen lumihankeen.

 

”No tuu sit ku löydät ton!”, huudahdin voitonriemuisena. Pieni näpäytys tekisi vielä tarvittavan vaikutuksen, jotta Milla oppisi olemaan nöyrempi. Suljin jälleen oven ja jäin odottamaan. Sumennetun lasin läpi näin liikettä pihalla ja noin vartin odottelun jälkeen vihdoin askeleiden äänen ihan oven edestä. Tartuin tiukasti kahvaan ja samalla kun Milla aukaisi oven, vedin sen takaisin kiinni. 

 

”Älä, päästä irti!”, kuului epätoivoinen parku oven ulkopuolelta.

 

”Heti kun pyydät anteeksi”, vastasin. En päästäisi tuota pikkuhirviötä näin helpolla.

 

”Anteeksi, että unohdin avaimet”, Milla itki ääni paksuna ja säröilevänä.

 

”Ei sitä! Pyydä anteeksi et oot noin vitun tyhmä ja ärsyttävä kakara!”, huusin kun kiskoimme kumpikin eri puolilta ovenkahvasta.

 

Milla repi ja riuhtoi ovea yllättävän voimakkaasti siihen nähden, että hän oli minusta niin paljon nuorempi, mutta sain kuitenkin pidettyä kiinni. Lopulta kahvassa roikkuessaan siskoni ulvoi kovalla äänellä: ”Anteeksi, että oon tyhmä ja ärsyttävä kakara!”

 

”Vitun tyhmä ja ärsyttävä!”, ärähdin ja päästin yllättäen kahvasta irti. Milla lensi selälleen maahan eikä noussut heti. Lopulta hän kääntyi kyljelleen kankean näköisenä ja sai itsensä ylös.

 

”Vauhtia nyt, ettei kaikki lämpö karkaa”, hoputin. Milla nosti lumen peittämän reppunsa maasta ja astui ovelle päin.

 

”Et sä nyt tollasena tuu sisälle, ku sit on kaikki paikat ihan märkänä ja lattiat piloilla! Putsaa noi lumet ennen ku tuut”, sanoin ja osoitin Millan vaatteita, jotka olivat märkiä ja lumisia. Milla teki nöyrästi työtä käskettyä, minkä jälkeen hän kääntyi minuun päin ja kysyi: ”Joko saan tulla sisälle? Mun on niin kylmä.”

 

Katsoin Millaa ja tämän kirkuvan punaisia kasvoja ja kämmeniä. Huulet olivat sinertävät, mutta kyllä se menisi ohi. Mitään sanomatta kävelin pois ovelta ja menin olohuoneeseen. MTV:ltä tuli musiikkivideoita ja käperryin isomman sohvan nurkkaan katselemaan niitä, vaikka olinkin suurimman osan nähnyt jo aiemmin.

 

Kuulin eteisestä nyyhkytystä ja vaatteiden kahinaa, minkä jälkeen kylpyhuoneen ovi sulkeutui ja suihku väännettiin päälle. Millalla oli ärsyttävä tyyli olla kauhean dramaattinen aina, kun jotain pientäkin sattui. Ollessamme nuorempia hän kaatui penkiltä ja löi päänsä pöydänreunaan, mutta koska hän itki kovempaa kuin minä aikoinani vastaavassa tilanteessa, hän sai tietysti enemmän huomiota. Sain minäkin varmaan silloin aivotärähdyksen, nimittäin päässäni oli hirveän kipeä kuhmu ja siitä tuli verta, joten ainakin luulisin sen olleen aivotärähdys. Eivät kaikki silti alkaneet minua lelliä ja selvisin ihan hyvin.

 

Kahden videon jälkeen suihku on edelleen päällä, joten menen hakkaamaan ovea.

 

”Pistä se suihku jo pois, sä käytät kaiken lämpimän veden!”, huudan.

 

Kuulen veden kohinan ja oven läpi Millan äänen sanovan: ”Mun on vieläkin kauhean kylmä.”

 

Sama levy tuntui jälleen jämähtäneen paikoilleen, miten paljon tämä taas alkoi käydä hermoilleni. Kylpyhuoneen lukko ei toiminut, koska meillä ei ollut lupaa käyttää sitä, joten avasin oven ja kysyin Millalta: ”Pistätkö sä sen pois vai tuunko mä pistämään?” 

 

Milla näytti hätääntyneeltä ja pyysi vielä pientä hetkeä lisää. Astelin lähemmäs, käänsin suihkun hanan kiinni ja otin Millan hiuksista tiukan otteen. Sen ainakin tiesin tehoavan, se tehosi meihin kaikkiin kunhan se teki tarpeeksi kipeää. Aloin vetää Millaa hiuksista kiinni pitäen pois kylpyhuoneesta, koska tämä ei muuten liikahtanut, tulkitsi vain ylidramaattisesti viluntunnettaan: kukaan ei varmasti oikeasti tärise niin paljoa, vaikka olisi kuinka kylmissään. Liioiteltua tärinää säestivät vikinä ja valitus, miten häntä nyt niin kovasti sattuu. Hiukset ovat vahvoja eikä niihin nyt niin helposti sattunut, kyllä minä kokemuksesta tiesin.

 

Päästettyäni kylpyhuoneen ulkopuolella Millasta irti, hän purskahti itkuun ja juoksi nuorimman siskomme kanssa jakamaansa makuuhuoneeseen. Kävin hetken päästä kurkistamassa ovella ja näin, että Milla oli pukenut päälleen kaikki löytämänsä paksut paidat sekä makasi nyt sängyssä neljän peiton alla. Silti hän kehtasi edelleen valittaa siitä, ettei lämpene millään. Kasvot olivat edelleen punaiset, mutta se saattoi johtua myös kuumasta suihkusta.

 

Sain juuri pakattua viikonlopun aikana tarvitsemani tavarat, kun oveen koputettiin jälleen. Kurkistin ikkunasta ja näin isän seisoskelevan pihalla toinen käsi housujen taskussa toisen pidellessä piippua suupielessä. Hyppelehdin ovelle ja avasin sen hypäten isäni kaulaan roikkumaan. Hän nosti minut ilmaan ja kysyi, olemmeko valmiit lähtemään. Sanoin että itse olen, mutta Millasta en vielä tiedä. Isä sanoi odottavansa sen aikaa, että saa poltettua meneillään olevan piipullisen loppuun.

 

Milla ei luonnollisesti ollut pakannut vielä mitään. Kuten aiemmin jo sanoin, häntä pitäisi muka auttaa aivan kaikessa. Kuultuaan keskustelumme ovensuussa hän heitteli nyt kiireellä vaatteita reppuunsa, josta oli tyhjentänyt koulutarvikkeet epäjärjestelmälliseen kasaan petaamattomalle sängylleen. Minä puin siinä vaiheessa jo ulkovaatteita päälleni. 

 

Astuessani kenkäeteiseen Milla kiirehti paikalle ja kysyi, mitkä kengät voisi laittaa, kun talvikengät ovat vieläkin ihan märät. Tiuskaisin, etten tiedä eikä kiinnosta ja menin jo valmiiksi ulos. Hetken kuluttua Milla liittyi seuraamme ja näin, että hänen jaloissaan olivat ne samat märät talvikengät kuin päivälläkin, kuten myös sama takki ja ulkohousut. Ei meillä toki kovin monia vaihtoehtoja ollutkaan, mutta se oli silti todella epäsiistin näköistä ja koko auto kastuisi.

 

Isä pörrötti Millan pipon peittämää päätä ja kysyi, onko kaikki hyvin.

 

”On kauheen kylmä”, Milla vastasi ääni täristen.

 

”No höh, mikäs sulla on? Et kai oo tulossa kipeeksi?”, isä kysyi katsoen Millaa kulmat kurtussa.

 

”En tiiä, ehkä”, Milla mumisi katse käännettynä pois isästä. Hän vilkaisi minua peloissaan ja tiesin heti, ettei Milla koskaan kertoisi tästä äidillekään, jos ei uskaltanut edes isälle. Mutta ainakin hän otti opikseen.

 

—-

 

En ole tähän päivään mennessä unohtanut avaimia kotiin tämän tapauksen jälkeen. Poskiini puri pakkanen ja jätti niihin liki 15 vuoden ajaksi punaiset kirjavat läntit. Pintaverenkierrossani olevat vauriot saattavat myös johtua osittain tästä tilanteesta.

 

En soisi yhdenkään lapsen kokevan sitä, että itkiessään kolmatta tuntia lumimyrskyssä läpimärissä vaatteissa hylätyksi tulemisen tunnettaan ja kuolemanpelkoaan kyyneleet jäätyvät poskille.