(Ensimmäistä kertaa postaan tähän blogiin tekstin, jonka olen ensin julkaissut jossain muualla.)

Mun on aina ollut jotenkin hirvittävän vaikeaa käsittää sitä, miten oma sisarus voi olla ihmisen parhaita ystäviä. Muistan, miten hämmennyin kerran, kun eräs kaveri alkoi itkeä mun puhuessa suhteestani vanhimpaan sisarukseeni - tää kaveri ei nimittäin osannut eikä edes halunnut ajatella sellaista tilannetta, ettei tulisi oman siskonsa kanssa toimeen, koska ovat niin läheisiä ja toisilleen tärkeitä. 

Toki mä oon joskus kaivannut sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteistä säveltä, jota ei voi syntyä kuin sellaisen ihmisen kanssa, joka on ollut läsnä sun koko elämäs ja ymmärtää sua ihan eri tavalla kuin kukaan perheen ulkopuolinen koskaan voi - mut koska siihen ei oo omaa kosketuspintaa, niin se on käytännössä tosi utopistinen ajatus ja tuntuu vaan idealistien hapatukselta. On ihan mahdotonta kuvitella, millaista se oikeesti olis. Myöskään sit kun ei tiedä millaista se on, niin sitä ei kuitenkaan osaa kaivata sillä tavoin, kuin kaipaa joka solullaan jotain tuttua asiaa, jonka on menettänyt.

Luin tänään Olssonin kirjan Sisar talossani. Tää oli täysin heräteostos, en ollut aiemmin kuullut tästä vaikka kirjailija olikin entuudestaan tuttu, mutta nimen perusteella mun oli pakko ottaa tää hyllystä ja jo takakannellaan tää herätti vastustamattoman mielenkiinnon, koska käsiteltävä aihe kolahti itselle niin lähelle.

Lähtöasetelma tässä kirjassa oli sama kuin itselläkin on jo vuosikymmenen ajan ollut; sisarukset tapaavat vain ns. pakollisissa perhejuhlissa, kuten häissä ja hautajaisissa ja molemmat ovat tahoillaan tietyllä tavalla tyytyväisiä siihen, ettei tapaamisia olekaan sen useammin. Siinä missä toki tunnistan jo lapsuudesta asti etäisen sisarussuhteen ja niin tulehtuneet välit, että niiden kanssa selvitäkseen ennemmin jätetään pitämättä yhteyttä kuin selvitetään ne, mun on kuitenkin tosi haastavaa samaistua tilanteeseen, että asiat saatais edes suurella vaivalla ja tahdonvoimalla keskusteltua paremmiksi. En usko, että edes haluaisin korjata välejä siskooni, vaikka se jollain keinolla olisikin mahdollista. Mun on helpompi elää ikään kuin mulla olisi yksi sisarus vähemmän. Ja mikäli mitään pystyn menneistä vuosista päättelemään, tunne on molemminpuolinen: kaikissa tilanteissa, joissa olemme pakon edessä joutuneet samaan tilaan, olemme täydessä yhteisymmärryksessä käyttäytyneet kuin toinen ei olisi lainkaan paikalla - ei katsekontaktia, ei tervehdystä, ei reaktioita toisen juttuihin. Ehkä muiden silmin pikkumaista ja typerää, mutta helpottaa sekä meidän molempien että läheistemme olemista ja elämistä, koska tällä tavoin vältytään myös konflikteilta. Ainoa asia, josta olemme ikinä olleet yhtä mieltä on se, ettemme halua kuulla tai tietää toisistamme yhden ensimmäistäkään asiaa.

Vaikka Sisar talossani kertookin siitä, että sisarilla on kaipuu verisukulaisuutta kohtaan ja näin ollen eroaa omasta tilanteestani, pystyin tiettyihin ajatusmalleihin siitä huolimatta samaistumaan hyvinkin vahvasti. Miten toisen saattaa nähdä edelleen samanlaisena kuin tämä oli lapsena ja olla kykenemätön huomaamaan tässä iän ja ajan myötä tapahtunutta kehitystä. Miten lapsuudessa koetut vääryydet tuntuvat jokaisesta osuneen eniten juuri omalle kohdalleen ja toisen päässeen helpommalla tietämättä tällöin mitään "oikeasta" kivusta ja surusta. Ja miten toista syyttää sellaisista asioista, joihin tällä ei ole ollu mahdollisuutta vaikuttaa, ihan vain siksi, että sille tuskalle saa jotkin kasvot ja koko asiaa on helpompi käsitellä, verrattuna siihen jos se kaikki paha olo on vain kasvoton, nimetön ja tukahduttava massa, josta ei saa otetta.

Yksi syy, miksi mä oon jokaisesta tähän mennessä lukemastani Olssonin kirjasta pitänyt, on tapa jolla ne herättävät itsessäni ajatuksia lukemisen jälkeen, koska en koe itsetutkiskelun koskaan tekevän ihmiselle pahaa niin kauan kuin se pysyy realistisena. Sisar talossani ei korkeista odotuksistani huolimatta osoittautunut pettymykseksi, vaikka tarinan kehityskulku tuntuukin kokonaisuutena melko idealistiselta. Hahmot ovat Olssonille tyypilliseen tapaan samaistuttavia ja arkisine luonnepuutteineen myötätuntoa herättäviä. Riippumatta yksilön omista sisarus- tai äitisuhteista uskon, että kyseinen teos on monelle nautittava lukukokemus.

"Meillä oli pitkä yhteinen menneisyys Emman kanssa, mutta silti emme oikeastaan tunteneet toisiamme lainkaan. Meille oli jaettu jostain syystä roolit samaan näytelmään, vaikka emme kunnolla ymmärtäneet, mitä se edes käsitteli." (Linda Olsson: Sisar talossani)