Mä oon nyt reilun vuoden odottanut sitä päivää, kun mun selkään ei enää satu. Oon siis ollut ihan varma siitä, että se tulee paranemaan täysin kivuttomaksi ja sit pystyn taas tekemään kaikenlaisia kivoa asioita ja juttuja, joita en nyt oo voinut. Tuskin on tarpeen sanoa, et tää kipuilun pitkittyminen ja kroonistuminen on käynyt vähän mielenterveydenkin päälle, koska paraneminen ei oo ollut todellakaan systemaattista vaan välillä tulee pitkiäkin aikoja, siis viikoista kuukausiin, kun kaikki normaalikin tekeminen sattuu ihan mielettömän paljon ja tuntuu ettei tää tuu ikinä loppumaan. Pari viikkoa sitten mun fysioterapeutti nosti kädet ilmaan ja sanoi, ettei hänellä oo enää keinoja auttaa ja alkaa myös uhkaavasti näyttää siltä, et jenkkien opioidikriisi tulee vielä viemään multa ne ainoat lääkkeet jotka mahdollistaa sen, et pystyn yksin edes nousemaan lattialta. 

Nyt pari viimeisintä kertaa kun oon terveydenhuollon kanssa ollut tekemisissä, on tullut puheeksi se et mun pitäis alkaa uudelleenohjelmoida mun ajatuksia siihen suuntaan, ettei tää kipu ehkä tuukaan koskaan loppumaan. Et voi olla et se on ikuisesti osa mun elämää ja mun pitää opetella elämään ja tekemään asioita sen sallimissa rajoissa. On tosi vaikeaa päästä eroon siitä "sit ku mun selkä on taas kunnossa"-mielentilasta, koska se on tavallaan luonut toivoa siitä et pystyn taas jonain päivänä tekemään kaikkia kivoja juttuja, vaikka se samalla onkin lisännyt sitä tunnetta et on oman kroppansa vanki ja et se oma kroppa on pettänyt sut. Tuntuu tosi pahalta, koska oon niin paljon odottanut sitä et pystyn heittämään voltteja ja laskemaan kajakilla alas koskea, tankotanssimaan ja vuorikiipeilemään, vaikka joskus juoksemaan maratoninkin, enkä välttämättä pystykään enää koskaan tekemään mitään niistä asioista, joita oon pitänyt "elämisen arvoisina". Multa on napattu pois Se Päivä, joka on ollut mulle vähän kuin valo tunnelin päässä, enkä mä tiedä enää mihin suuntaan mun pitäisi kulkea.

Käytännössä tää meinaa sitä, et mun pitää muodostaa uusi arvopohja mun elämälle ja opetella löytämään se yhtäläinen ilo pienemmistä asioista. En vaan tiedä, miten pääsen eroon niistä ajatuksista, et tässä maailmassa on äärettömän paljon upeita asioita, joista mä mahdollisesti jään kokonaan paitsi. Totta helvetissä oon katkera. Mun näkemys hyvin eletystä elämästä sisältää niin monia adrenaliinipommeja ja erilaisia asioita, joiden tekeminen vaatii uskallusta ja itsensä haastamista, et rauhallinen nurmikon kasvun seuraaminen on vain puolittaista elämää. Oon vihainen itelleni, vihainen mun kropalle ja vihainen maailmalle.

Oon onneksi saanut akuuttiapua terveydenhuollolta ja sain just puoltavan lausunnon Kelan tukemalle psykoterapialle, jossa sit jatkossa pystytään aktiivisesti purkamaan tätä tilannetta. Toivon tosi paljon, et siitä on apua ja löydän elämästä taas jotain mielekkyyttä ilman et vaan ruikutan tavoittamattomissa olevien asioiden perään. Koska vaikka inhoankin tällä hetkellä mun epäreilulta tuntuvaa elämää, niin inhoan myös sitä millaiseksi tää krooninen kipu välillisesti on mut muuttanut: en mä oo ihminen, joka valittaa jatkuvasti siitä, miten paska fiilis sillä on, enkä myöskään sellainen joka eristäytyy muista, koska ei halua nähdä miten muut pystyy tekemään asioita, joihin ei itse pysty. Haluan taas olla se tyyppi, joka elää pääasiassa positiivisella pohjavireellä ja joka osaa olla aidosti iloinen toisten puolesta oli kyseessä mikä asia tahansa. Mä haluan taas olla mä.