Askel kerrallaan. Jäljellä on enää kolme porrasta. Näen vain sumua kyynelten läpi ja pidätän itkua, ettei joku rappukäytävään samaan aikaan osuva naapuri näkisi minua tässä kunnossa. Puristan kaiteesta liian kovaa ja vedän itseni seuraavalle portaalle. Jalat yrittävät pettää alta ja joudun varaamaan suuren osan painostani käsilleni. Lihakseni ovat tulessa ja tuntuu väärältä selvitä tällaisesta kivusta hengissä. Lähestyn kotiovea seinistä tukea ottaen ja lasken sekunteja siihen, että saan luovuttaa.

Olen vihainen keholleni siitä, että se petti minut. Olen vihainen maailmalle. Ennen kaikkea olen vihainen itselleni, koska en ylimielisyyttäni uskonut varoitusmerkkejä ja hakenut apua tarpeeksi aikaisin. Nuoruudenvimmassa pidin itseäni voittamattomana enkä suostunut myöntämään tilanteen vakavuutta. Myrkyllinen työilmapiiri oli vääristänyt ajatukseni ja olin tietyllä tapaa ylpeä siitä, että tein kuukausien ajan fyysisesti raskasta työtä kovista kivuista huolimatta. En lopulta pystynyt edes nousemaan sängystä ilman kipulääkkeitä ja niiden vaikutuksen alaisenakin itkin kivusta nostaessani kahvipannun pöydältä. Häpesin hitaita liikkeitäni ja inhosin sitä, miten laiskana minua pidettiin, koska näytin päällisin puolin terveeltä, eivätkä ihmiset tienneet minuun sattuvan. Olin aina tottunut pärjäämään yksin, mutta yhtäkkiä en pystynyt kantamaan edes maitotölkkiä kaupasta kotiin. Oli nöyryyttävää olla niin avuton ja riippuvainen muista.

Olen miettinyt, olisinko saanut kunnollista hoitoa, jos olisin hakeutunut terveydenhuollon piiriin jo aiemmin. Liian usein kuulee tarinoita siitä, miten selkäkipuisille nuorille on vain annettu Buranaa evääksi kotimatkalle ja toivoteltu hyvää jatkoa, mutta minut otettiin onneksi heti vakavasti ja sain kiireellisen lähetteen magneettikuviin, vaikkei tämän ikäisiä kuulemma yleensä kuvata ollenkaan. Lääkäri hämmästyi kertoessani, että olin vielä edellisenä iltanakin ollut töissä ja egoani hiveli, kun sain kuulla olevani aikamoinen sissi. Lääkäri epäili välilevynpullistumaa ja minä aloin pelätä mahdollista leikkausta.

Kului kaksi kuukautta ennen kuin sain kutsun magneettikuvaukseen. Kaksi kuukautta, vaikka minulla oli kiireellinen lähete. Ortopedi löysi selästäni rappeumaa ja pinnastaan haljenneen välilevyn, mikä selitti jalat alta vievän hermosäryn ja säteilykivut. Leikkaushoitoa ei ollut luvassa, koska toipumisennuste oli hyvä pelkällä kuntoutuksella. Tunsin pitkästä aikaa toivoa siitä, että voisin vielä parantua. Ehkä pystyisin vielä jonain päivänä liikkumaan ja toimimaan kuten muutkin. Voisin vielä joskus juosta maratonin ja tuntea kuinka adrenaliini virtaa laskuvarjohypyn aikana. Benjihyppy ja koskenlasku, vuorikiipeily tai laskettelu – keksin heti niin monia ihania asioita, jotka tekisin heti kun olen parantunut. En millään olisi malttanut odottaa sitä, että saisin taas tanssia. Vajosin syvälle ”sitten kun”-ajatteluun ja vaikka se tavallaan lohdutti, se myös lisäsi tunnetta, että olen oman kehoni vanki.

Kun kolme kuukautta lausunnon jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan käynnit kunnallisella fysioterapeutilla, sysäsin muun elämäni täysin syrjään ja keskityin vain kuntoutumisprosessiin. Tein kaiken ja enemmänkin kuin ohjeistettiin, mutta kivut eivät helpottaneet. Pystyin lääkkeiden voimalla kävelemään kerrallaan noin vartin ajan ennen kuin särky pakotti pitämään vähintään yhtä pitkän tauon. Purin silti hammasta ja jatkoin viikko toisensa jälkeen harjoitteiden tekemistä, kunnes oli kulunut kuukausia ja lääkäri kehotti viimeisen fysioterapiakäynnin päätteeksi totuttelemaan ajatukseen, etten ehkä koskaan tulisikaan paranemaan entiselleni. 

Maailmani pimeni. Ei tämä näin voinut mennä. Tämä ei ollut vaihtoehto. Olin jaksanut herätä aamuisin, koska olin ajatellut sitä kaunista päivää, jolloin tämä kaikki olisi ohitse. Se oli ollut tavoitteeni, valoni tunnelin päässä, oman Via Dolorosani päättävä taivas. Nyt minulta riistettiin Se Päivä, joka olisi tehnyt tästä kaikesta kärsimisen arvoista. Minulla ei ollut enää päämäärää. Ei jäljellä mitään tavoittelemisen arvoista, vain Canthin kauhistelemaa nukkuvaa, puolikuollutta elämää. Ei sellainen elämä olisi elämisen arvoista.

Lamaannuin täysin enkä pitkään aikaan pystynyt käsittelemään asiaa. Tahdoin kieltää kaiken, ikään kuin se muuttaisi tosiasioita. Aloin vältellä muita ihmisiä, koska olin katkera epäreilulta tuntuvan elämäni vuoksi. En tahtonut nähdä, miten helppoa muiden oli ottaa yhtäkkisiä juoksuaskelia tai hyppelehtiä katukivien reunoja pitkin. Olin muuttunut kateelliseksi ja kyyniseksi, eivätkä ne piirteet sopineet minulle. Meni kauan, ennen kuin ensimmäistä kertaa aloin jälleen ajatella tulevaisuutta ja mitä voisin siihen sisällyttää, tietysti kivun sallimissa rajoissa. Tiesin, että vanha työni ravintola-alalla oli historiaa, sillä se oli jo täysin terveellekin ihmiselle raskasta sekä henkisesti että fyysisesti, mutta sen alan sentään tunsin ja osasin. Olin juuri löytänyt oman paikkani ja nyt edessä oli jälleen sama pitkä prosessi, josta vasta muutama vuosi sitten räpiköin läpi. En tiennyt, mihin muuhunkaan minusta olisi ja lannistunut mieleni vastasi, ettei mihinkään.

Ajan myötä uskalsin puhua asiasta ja omista tuntemuksistani yhä enemmän. Keskustelin ystävieni kanssa ja päivitin asiasta avoimesti sosiaaliseen mediaan, jonka seurauksena syntyi vilkkaita keskusteluja ja vertaistukiyhteyksiä samoja asioita läpikäyvien ihmisten kanssa. Niin klisee kuin se onkin, aika ja puhuminen auttoivat ja aloin nähdä uusia mahdollisuuksia tulevaisuudessani. Pohjamutiin uponnut itseluottamukseni alkoi hiljalleen nostaa päätään ja uskalsin lähteä tavoittelemaan jo lapsuudessa muodostunutta unelmaa: toimittajan ammattia. En ollut koskaan uskaltanut hakea alan koulutukseen, koska ironista kyllä en halunnut pettyä, jos en olisikaan päässyt sisään.

Päätin kuitenkin yrittää ja se palkittiin heti ensimmäisellä kerralla. Tuntui, että räjähtäisin onnesta, mutta samaan aikaan oli outoa olla pitkästä aikaa ylpeä itsestään. Minä pystyin siihen. Minä onnistuin. Minä, aivan itse, ilman muiden apua. Kaksi vuotta kestäneen syrjäytymisen lähestyessä vihdoin loppuaan tuntui viimeinen kuukausi kuin hidastetulta. Olin kärsimätön ja innoissani, sillä elämääni tulisi taas jotain sisältöä. Sillä olisi jokin tarkoitus, kuten minullakin. Mieleni täyttyi tulevaisuuteen liittyvistä unelmista, jotka olivat nyt kaikki valmiita toteutettaviksi. Elämällä oli lupa alkaa uudestaan.

Päivän päätyttyä poistun muun ryhmän mukana luokasta. Juttelemme luennon sisällöstä ja nauramme joillekin aivan arkipäiväisille asioille. Joukon hajaannuttuakin tunnen oloni lämpimäksi ja iloiseksi. Minä en kuulu pelkästään jonnekin, vaan minä kuulun tänne. Olen tämän kahden viikon aikana kävellyt joka päivä tunnin matkan kampukselta kotiin ilman kipuja. Hyppään kolme viimeistä porrasta alas ja hymyilen. Minä yksi, selkä nolla. Minä voitin.