Pappani kuolemasta on tänään kulunut kolme vuotta ja olen vasta nyt alkanut saada käsiteltyä sitä asiaa.

 

Olin ihan tosi paskana silloin, koska olin vain kaks päivää ennen mun pappan kuolemaa eronnut seitsemän vuotta kestäneestä parisuhteesta ja moni muukin asia kulutti mun voimia ihan turhaan. Mun kaikki energia meni siihen, et jaksoin käydä töissä enkä saanut käsiteltyä mitään sillä hetkellä meneillään olevista asioista. Loppupeleissä otin itselleni hiton sitkeän keuhkokuumeenkin, mutta en osannut siitäkään huolimatta rauhoittua.

 

Hautajaiset oli todella raskaat, sen vähän mitä edes muistan. Olin hirveissä kuumehuuruissa matkustanut Kotkaan ja lähes pyörryin haudalle. Mummini joutui normaalisti tukeutumaan kävelykeppiin ja liikkui silti hyvin hitaasti, mutta sai niin valtavan adrenaliiniryöpyn nähdessään vointini, että heti tilaisuuden loputtua hän talutti mut autoon istumaan ja lämmittelemään, keppinsä unohtuneena kainaloon. Huolivietti lieni erityisen valtava siksi, että pappan oli lopulta vienyt juuri keuhkokuume. 

 

Muistotilaisuudessa kuuntelimme pappani äänittämää soitantaa kaseteilta. Oli omalla tavallaan lohduttavaa kuulla hänen naurunsa ja pari sanaa silloin tällöin, mutta samalla ne jäivät kytemään kipeästi rintakehään. En saanut sitä tunnetta ulos. En hautajaisissa tai niiden lisäksi juuri itkenytkään.

 

Eroa en itkenyt kertaakaan, vaikka se olikin suuri muutos. Se oli roikkunut ilmassa jo pidemmän aikaa ja oli lopulta molemmille helpotus. Sen helppouden vuoksi uskonkin pystyneeni tekemään tarvittavan ajatustyön sen kanssa, vaikka kaikki muu tuntuikin niin vaikealta sulattaa. Pidin itseni kiireisenä ja yksinäisyyden pelossa näin ihmisiä ihan jatkuvasti. Saatoin sopia kolmekin tapaamista yhteen päivään, jokaiselle viikon päivälle, koska pelkäsin sitä hetkeä kun olisin täysin yksin ja joutuisin kohtaamaan kaikki ne asiat, jotka sillä hetkellä tietoisesti työnsin pois.

 

Ajauduin huomaamattani juomaan ja lipsahdin pian samoihin uriin, joihin olin jo kerran aiemminkin elämässäni juuttunut. Siitä tuli tapa sietää asioita, tapa vältellä niitä ja ennen kaikkea tapa valehdella itselleen. Join liikaa, söin aivan liian vähän ja tein aivan liian paljon ja kovaa töitä. Sairaalla tavalla nautin siitä, kun en syönyt ja kirjaimellisesti juoksin silti 14-tuntisia työpäiviä ilman taukoja, vaikka otteeni työhön olisi aivan hyvin voinut olla hieman rennompi. Nautin siitä, että kidutin itseäni, vaikka en sitä silloin tajunnutkaan.

 

Mun paino putosi todella nopeaa vauhtia ja pidin kiirettä yllä kaikilla elämäni osa-alueilla, kunnes selkä ei enää kestänyt sitä repimistä. Aluksi kotiin jäädessäni laihduin entisestään, koska en kipulääkkeistä johtuvan pahoinvoinnin vuoksi pystynyt syömään edes sitä, minkä päälle vyöryneeltä masennukseltani olisin saanut syötyä. Alkoholia en onneksi kuoleman uhalla voinut käyttää kipulääkkeiden kanssa, koska muuten olisin todennäköisesti jälleen turvautunut siihen. Selkäkipu lamaannutti mut sekä fyysisesti että henkisesti, mutta siitä johtuva kipu, häpeä ja turhuuden tunne ajoivat kaiken muun edelle, enkä saanut käsiteltyä mitään pohjalla kyteviä ongelmia.

 

Reilun vuoden toipumisen kuluttua hakeuduin opiskelemaan ja yllättäen pääsinkin heti ensimmäisellä kerralla sisään. Olin tietty innoissani, erityisesti siitä, että mun elämällä olisi taas jokin tarkoitus ja sisältöä. Otin kaikki mielenkiintoiset ylimääräiset kurssit ja tein niska hiessä töitä sen eteen, että saisin jokaisesta mahdollisimman paljon irti. Jatkoin sitä samaa rääkkiä, johon olin ennen saikkua jäänyt - eri muodossa vain. Ensimmäisen syksyn päätteeksi suorituksissa komeilikin kaunis rivi huippunumeroita.

 

Joululoman olin ajatellut käyttää syksyn stressistä toipumiseen, mutta se ei käynytkään niin helposti. Jäin kiinni siihen stressiin, enkä osannut rentoutua. Pitkä joululoma oli yhtäkkiä loppumassa, ja mä olin käyttänyt sen käymällä tunnin välein läpi sähköpostia, oppimisalustoja ja tehtäväkansioita osaamatta päästää irti. Juuri ennen uuden lukukauden alkua sain kuulla, että mummini on yllättäen kuollut.

 

Sen jälkeen kaikki tää kolmen vuoden aikana kohdalle osunut paska lävähti kerralla vastapalloon ja siinä sitä sit onkin ollut purkamista. Jotenkin mummin kuolema avasi oven ja jäi pitämään sitä auki kaikille muillekin asioille, jotka on odotelleet selvittämistä. Tää alkuvuosi on ollut todella vaikea. Mut samalla ihan äärettömän hyödyllinen ja hyväksi mulle. Oon pikkuhiljaa opetellut syömään normaalisti ja ahdistumatta, ja vaikka saikun aikana mun paino hiljalleen kipusikin ylös, koska kroppa oli sekaisin yhtäkkisen muutoksen kourissa eikä ymmärtänyt miksi nyt syödäänkin mutta ei liikuta, niin nyt se ei ahdista mua enää ihan niin paljoa. Oon kohdellut mun kroppaa todella huonosti eikä ole ihme, jos se on vähän sekaisin ja toimii kuten parhaaksi kulloinkin näkee. Yritän nyt antaa sille mahdollisuuden toipua.

 

Pappan kuolema on kuitenkin ollut suurin pohjatunne tämän alkuvuoden ajan. Pappani oli minulle rakkain ihminen ikinä ja ihailin häntä niin paljon, etten pysty sitä edes kuvailemaan. On todella vaikeaa päästää irti. Sain kuitenkin mummini menehtymisen jälkeen käsiini pappani vanhan viulun ja sitä koskiessani sain ensimmäistä kertaa ikinä itkettyä ikävääni häntä kohtaan. Se tuntui puhdistavalta.